lauantai 15. heinäkuuta 2017

143. Luostarimatkailua, osa 3: Erakkomunkin luona Valtimolla

Kahdessa aikaisemmassa blogijutussa (141 ja 142) kerroin matkailumahdollisuuksista Suomen ainoissa virallisissa ortodoksisissa luostareissa Valamossa ja Lintulassa. Kuten tuossa Valamo-jutussani mainitsin, näiden kahden virallisen luostarin lisäksi maassamme on joitain epävirallisia yhteisöjä, joista jopa osassa on mahdollista vierailla – jos nyt ei ihan joka päivä, niin ainakin joskus. Yksi näistä sijaitsee Valtimon kunnassa, sen pohjoisosassa Rasimäessä.
Erakkolan kesäkahvila, talvella traktorin talli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämä Rasimäen kylän Pyhittäjä Stefanos Tunnustajan erakkola on varsin mielenkiintoinen paikka, eikä se – tietyllä tavalla syrjässä sijaitsevana – kuitenkaan ole liian syrjässä, etteikö siellä voisi joskus vierailla, jos se suinkin on mahdollista.

Erakkolan kohdalla on ehkä vielä voimallisimmin korostettava, että paikka on siellä asuvan ihmisen koti. Ihan samalla tavalla kuin luostari on koti munkeille tai nunnille, erakkola on siellä asuvan yksin elävän munkin tai joskus myös nunnan koti, joka ei todellakaan ihan samalla tavalla ole ”turistinähtävyys” kuin vaikka Iisakin kirkko.

Rasimäen erakkolassa asuu yksi ortodoksinen munkki. Hänet on vihitty arkkipiispan toimesta ns. maailmassa eläväksi munkiksi, hän ei siis kuulu minkään suuren luostarin veljestöön vaan muodostaa eräällä tavalla oman yhteisönsä, vaikkakin nyt yksin.
Kotitšasounan ulkoseinältä löytyy erakkomunkin itsensä maalaama ikonikuva "Munkin elämä", jossa ovat kuvattuina mm. munkkia koettelevat Dante Alighierin "Jumalaisessa näytelmässä" (La Divina Commedia) kuvatut ja Raamatun sananlaskuissa (San.6:16-19) mainitut kuolemansynnit: ylpeys (turhamaisuus), kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.
(Ikoni ja kuva © munkki Stefanus)
Paikkana Rasimäki on sodan jälkeen sinne muuttaneiden karjalaisten evakkojen henkiin herättämä pieni paikka, jossa sijaitsee yhä kylän oma tšasouna, kylän kappeli – pyhän Johannes Kastajan tšasouna – mutta nyt myös jo toinenkin pieni kirkollinen rakennus – tämän pyhittäjä Stefanos Tunnustajan erakkolan oma Pyhän Ristin ja Pyhän Johannes Krysostomoksen muistolle rakennettu tšasouna.

Paikalla asuu munkki Stefanos, joka on saanut kirkollisen munkkinimensä juuri pyhittäjä Stefanoksen mukaan. Muutamia vuosia sitten hän muutti Porin seudulta Pohjois-Karjalaan Valtimon kuntaan, mistä hän osti hiljalleen rapistuneen, mutta silti yhä hyvässä kunnossa olleen, sodan jälkeen evakkojen perustaman ja rakentaman perinteisen maalaistalon ja kehittänyt siitä tälle pienelle paikkakunnalle oman ortodoksisen erakkolansa, jonka pihapiiriin on siis nyt jo kohonnut mm. tuo pieni tšasouna.
Kesän ainoa kahvion aukioloviikko on päättynyt ja tienvarsimainos on syytä poistaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Erakkola on varsinaisesti avoinna vain yhden viikon vuodessa – heinäkuun ensimmäistä viikonloppua edeltävän viikon, jolloin kunnassa vietetään samaan aikaan Valtimo-viikkoa. Silloin erakkolassa on muitakin matkailijoille tarkoitettuja palveluja, kuten vaikkapa tänä vuonna siellä oli uusi kesäkahvio ja ulkorakennuksessa, maitohuoneessa, ikoninäyttely.
Kesällä 2017 maitohuoneessa oli raumalaisen ikonimaalarin, Marianna Kantolan ikonien näyttely.
Tässä on ikoni nimeltään Jumalanäidin suojelus eli Pokrova, jonka juhlaa vietetään Suomessa 1.10.
(Ikoni © Marianna Kantola, kuva © Hannu Pyykkönen)
Tšasouna on aina silloin auki, kun erakkolan asukas on paikalla. Eli siellä voi vierailla melkein milloin vain, mutta silloin vain tässä pienessä tšasounassa, ei muualla pihapiirissä. Tosin erakkolan vieressä on melko suuri ja erikoinen, viehättävä omenatarha, jonne toki voi myös mennä kävelemään ja katselemaan, koska se on erotettu erakkolasta aidalla omaksi alueekseen.

Tienvarresta saattaa heinäkuussa löytää tällaisen ilmoituksen. Tämä on vuodelta 2017.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)
Erakkolan vieressä on myös kaunis ja suuri omaenatarha.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta tuon yhden viikon aikana – ja joskus satunnaisesti muulloinkin, jos paikkakunnalla tapahtuu samaan aikaan jotakin, erakkolassa voi nauttia näyttelystä, hyvästä kahvista ja erakkomunkin itse leipomista maukkaista leivonnaisista ja jopa pikkupurtavasta, jos sattuu hieman nälättämään.

Muuna aikana voi ihailla keskelle pihamaata rakennettua, varsin omantyylistä, hirsistä tšasounaa ja sen ikoneja, jotka kaikki on erakkolan asukas, munkki Stefanos, maalannut. Munkki Stefanoksen ikonimaalaustyyli on omantyylistä, tavanomaisesta ikonimaalausvirtauksesta jonkin verran poikkeavaa ainakin värityksen ja värimaailman osalta. Muutoin ikonimaalari on varsin tarkka ja hyvin perillä maalausperinteestä ja ortodoksisen kirkon säännöistä ja ohjeista, jotka koskevat ikoneja ja niiden maalaamista ja tietenkin niiden käyttämistä rukouksen apuvälineinä.

Ikonimaalarina hän on tunnettu kautta maan ja hänen maalaamiaan ikoneja löytyy mm. arkkipiispa Leon omasta henkilökohtaisesta pyhän pappismarttyyri Blasioksen ja pyhien marttyyrien Floroksen ja Lauroksen tšasounasta Pielavedeltä sekä ainakin Hyvinkään, Porin ja Valtimon ortodoksisista kirkoista, joista tuon viimeisimmän kirkon kaunis ja vaikuttava sisäinteriööri on tämän erakkomunkin suunnittelema ja toteuttama ja suurelta osin myös maalaama.
Pyhän Ristin ja pyhän Johannes Krysostomoksen tšasounan seinältä löytyy mm. munkki Stefanoksen maalaama kookas Rasimäen Jumalanäidin ikoni.
(Ikoni © munkki Stefanos, kuva © Hannu Pyykkönen)
Ikonimaalauspiireissä erakkomunkki Stefanos on jollain tavalla kohauttanut maalariyhteisöä vähintään pari kertaa, kun hän on kehittänyt ja maalannut kaksi omaa ja aivan uutta, ennen näkemätöntä ikonityyppiä (ikonimallia) toisen Porin kirkkoon (Porin Jumalanäidin ikoni) ja toisen omaan tšasounaansa (Rasimäen Jumalanäidin ikoni). Myös hänen arkkipiispa Leon omaan tšasounaan maalama romanien (mustalaisten) suojeluspyhää Mustaa Saaraa kuvaava ikoni on herättänyt aikanaan sen tekohetkellä ja yhä vieläkin runsaasti keskustelua ikonimaalarien keskuudessa.

Osaa hänen maalaamistaan ikoneista on siis mahdollista käydä katsomassa tuossa pihalla sijaitsevassa pienessä tšasounassa. Tšasounan virallista ”kirkollista nimipäivää”, praasniekkaa, vietetään aina vuosittain Pyhän Ristin päivänä eli Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentämisen muistopäivänä 14.9.
Valtimon ortodoksinen kirkko sisältä.
(Kuva © Ortodoksi.net)
Samaan reissuun on helppo yhdistää Valtimon ortodoksisessa kirkossa vierailu, jos vain onnistuu pääsemään kirkkoon sisälle. Se on mahdollista aina, kun siellä on joku tapahtuma tai jumalanpalvelus tai joskus myös se onnistuu soittamalla Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan kansliaan ja kysymällä asiaa sieltä. Silloin on tosin soveliasta maksaa näytöstä hieman joko erikseen paikalle tulevalle näyttäjälle tai jos hän ei ota maksua, jättää rahat kirkon kirstuun.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Lue lisää Rasimäen erakon elämästä toisesta blogistani:

Happy 1:

20. Rasimäen erakko - elämää ja opettelua

21. Rasimäen erakko - ikonimaalari

Musta Saara, romanikielinen ikoni arkkipiispa Leon tšasounasta Pielavedeltä.
(Valokuva © Ortodoksi.net)

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

143. Siltamaksuja ja muita kuluja

Maailmalla liikkuminen autolla aiheuttaa kuluja. Suomalaisilla matkailuautoilijoilla, joilla usein on allaan kymmenien tuhansien menopeli, on tapana valittaa kaikista pienistäkin maksuista, mitä matkasta aiheutuu. Hyvä, etteivät välillä vaadi melkein ilmaisia polttoaineitakin. He eivät edes mielellään yövy leirintäalueilla, kun siellä pitää maksaa palvelusta, eikä toisin päin. He yöpyvät puskaparkeissa, huoltoasemilla ja tienvierustoilla. Periaatteena näyttäisi olevan, että sitä varten on hankittu kallis auto, ettei tarvitse kalliissa hotelleissa tai muuten ”kalliisti” asua.

Itseänikin toki harmittavat jotkut ylimitoitetut maksut, mutta tänään yksi sellainen maksu, ei suinkaan ylimitoitettu – saapui juuri postissa kirjeenä – ja sai minut hymyilemään. Palaan siihen kohta.

Ajelin alkukesästä tai loppukeväästä – ihan miten vain, kohteessa tosin oli jo kesä – ympäri ämpäri keskeisempää Eurooppaa, Baltian maissa, Puolassa, Saksassa ja Ruotsissa. Moneen maahan on rakennettu komeita moottoriteitä, joita pitkin liikkuminen on nopeaa, mutta usein myös hinnakkaampaa, kuin ”tavallisilla” teillä liikkuminen. Niillä peritään usein ns. tietulleja eli moottoritiemaksuja.

Systeemit ovat suunnilleen samanlaiset joka maassa pienin paikallisin poikkeuksin. Moottoritien alussa otetaan laitteesta lippu, jolla sitten moottoritien ”päättyessä” maksetaan maksu kassalle. Tuo päättyessä on lainausmerkeissä, sillä useinkaan moottoritie ei suinkaan pääty, vaan alkaa uusi maksullinen osuus.

Noita maksullisia osuuksia voi sitten pitemmällä reitillä olla useita ja moottoritien kulkeminen päästä päähän aiheuttaa jonkinmoiset kulut. Muistelen joskus Sveitsissä ja Ranskassa maksaneeni matkasta jostain Sveitsin Genevestä Ranskan Chamonixiin ja takaisin useita kymmeniä euroja.

Toki ne minustakin tuntuivat joskus kovilta hinnoilta ja siksi asetinkin viime kesänäkin oman navigaattorini välttelemään maksullisia teitä. Se tosin aiheuttaa usein toisella tavalla mielenkiintoisia tilanteita, kun navigaattori ohjaa ison auton peltotielle tai johonkin muualle vastaavaan. Toinen ”ongelma” – siis ongelma vain, jos sen sellaisena ottaa – on kulkemisen hitaus. Kaikkien lukuisten kylien kohdalla nopeutta on huomattavasti laskettava, ettei saa pikavoittoa, jonka kärkkyjiä Euroopassa tiet ovat pullollaan.

Oma liikkumisperiaatteeni on ajella ensi alkuun pienempiä teitä pitkin rauhassa, katsella paikkoja ja nauttia maan ilmapiiristä ja hieman aidommasta elämästä, jota tuollaisella reitillä näkee. Moottoriteillä näkee usein vain betoniseiniä ja nopeita autoja. Siirryn sitten pikkuteiltä moottoriteille, kun tai jos tulee kiire päästä johonkin kohteeseen tiettynä aikana tai usein myös silloin, kun matka pisteestä A pisteeseen B on normaalia pitempi. Pikkuteitä ajelemalla matka kestäisi usein tuplat, siksi pitää osin ajella myös nopeampia teitä.

Joissain ”kehittyvissä entisissä itäblokin maissa” tuo tietullikysymys on ratkaistu mielenkiintoisella tavalla, johon on ehkä osin jo sekoittunut peri-ihmismäinen ahneus. Joillakin osuuksilla tietulleja on todella tiheään, hyvä ettei viiden kilometrin välein ja maksu on tien kuntoa ja ajettavuutta ajatellen hieman korkeahko. Meille länsimaiseen hyvinvointiin tottuneille ei toki vielä liian kallis, mutta paikallisille se saattaa sitä olla. Siksi teillä ei useinkaan ole kovinkaan paljoa liikennettä ja vanha sanalasku toteuttaa itseään noiden maksujen kautta: ”suo siellä, vetelä täällä”. Paikalliset eivät maksa ja turistejakaan ei ehkä ole riittävästi, jotta kulut saataisiin peitettyä ihan oikeasti.

Suuremmissa autoissa, kuten esimerkiksi rekoissa ja ajoneuvoissa, jotka ylittävät kolmen ja puolen tonnin painon, on erilaisia teknisiä vempaimia, joilla tuo maksupuoli sitten maasta poistuttua hoidetaan. Henkilöautoissa ja alle tuon painorajan olevissa autoissa maksu hoidetaan rahalla tai pankki- tai luottokorteilla. Itse en tuosta maksusta purnaa, mikäli tie on hyvässä kunnossa. Mutta jos tie on kuoppainen, täynnä ”reikiä” asfaltissa, hieman iskee epäilys tuosta ahneudesta ja helpon rahan keräämisestä.

Niin – kerroin alussa, että sain kirjeen, joka hymyilytti. Kyllä vain. Kirjeen lähetti minulle ruotsalainen Swedish Transport Agency eli jonkinlainen Ruotsin liikennetoimisto Tukholmasta. Laskun aihe oli Motalan ja Sundsvallin siltojen ylittämisestä perittävä infrastruktuurimaksu toukokuulta, kun sielläpäin autollani ajelin.

Muistan ajaneeni jossain – mahdollisesti juuri tuollapäin – ja nähneeni ruotsinkielisen ”varoituksen” asiasta, mikäli jatkan matkaani. Kohta ilmestyi tien päälle kamerat, jotka sitten kuvasivat autoni rekisterikilvet ja tunnistivat ilmeisesti ne suomalaisiksi. Sitten seurasi omistajan identifioiminen, joka lienee nykyään melko helppoa tällä uudella tekniikalla. Mutta työtä se sekin vaatii.

Lopulta, kun minut oli löydetty, osoite saatu selvitettyä, seurasi laskun kirjoittamisen aika. Senkin voinee nykyään hoitaa melko koneellisesti, mutta edelleen – työtä se sekin vaatii. Lasku oli muuten suomenkielinen ja epäselvissä tapauksissa yhteyspuhelinnumerokin oli 09-alkuinen eli Helsingin suunnasta.

Tyypillisesti laskun oheen oli laitettu uhkaus siitä, mikäli en suostu maksamaan laskua. Sakko moisesta olisi 300 SEK eli Ruotsin kruunua, joka lienee euroissa noin reilut kolmekymmentä euroa. Ei käynyt edes mielessä, ettenkö maksaisi.

Mutta mitähän lienee tullut maksamaan tämä laskun koko proseduuri sieltä liikennekamerasta minun postilaatikkooni. Uskoisin, että muutaman euron kuitenkin. Joten voisi tietysti olettaa, että maksulla yritettäisiin kattaa noita kuluja. Mutta kittiä kanssa! Ei sinne päinkään.
Ruotsin liikenneviraston lasku.
Laskuni, joka aiheutti hymyn huulilleni, meni maksuun heti, mietin kuitenkin, että laittaisinko vasta eräpäivälle 20.7. (nyt on 5.7.). Laitoin eräpäivälle. Laskun suuruus oli huimaavat 51 eurosenttiä eli euroissa 0,51 euroa. Jippii pyhä Byrokratios!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

perjantai 16. kesäkuuta 2017

142. Luostarimatkailua, osa 2: Lintula

Lintulan luostarin vanha päärakennus, jossa sijaitsee nykyisin mm. kesäkahvila.
(Kuvat saa usein suuremmaksi klikkaamalla niitä hiirellä.)

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Edellisessä blogijutussani kerroin Valamon luostarista, joka on ainoa suomalainen ortodoksinen mies- eli munkkiluostari. Suomen toinen virallinen ortodoksinen luostari on nais- eli nunnaluostari ja sekin sijaitsee Heinävedellä, itse asiassa lyhintä tietä vain vajaan 15 kilometrin päässä Valamosta länteen. Tämän luostarin virallinen nimi on Heinäveden Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari.

Jos vertaan näitä kahta luostaria keskenään, Valamo on monella mittarilla katsottuna suurempi: alueeltaan, tiloiltaan, vierailumääriltään, jne. Mutta varsinaisen luostariasukkaiden – veljestön tai sisariston – määrän osalta nämä luostarit ovat melkein yhtä suuret.
Taustalla Lintulan päärakennus, jossa sijaitsee kirkko ja sisariston keljat eli asunnot. Etualalla Lintulan kuuluisia yrtti- ja marjaviljelmiä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siinä kun Valamo selviää omista taloudellisista velvoitteistaan matkailun ja siihen oleellisesti liittyvien elinkeinojen avulla, Lintulassa matkailu on vain osavuotinen sivuelinkeino. Heillä talous perustuu ihan toisenlaiseen elinkeinoon: tuohuksien valmistamiseen.

Kummankin luostarin – niin Valamon kuin Lintulankin – historia juontuu vanhaan, nykyisin Venäjälle kuuluuvaan, mutta aiemmin Suomen alueeseen kuuluneeseen Karjalaan. Valamo syntyi Laatokan saarelle ja Lintula Kivennavalle, kumpikin hieman erilaisilla tavoilla, mutta samaa tarkoitusta ajamaan: rukouksen ja evankelioimis- ja lähetystyön jatkuvuuden turvaamiseksi kristinuskon levittäytyessä Bysantista Novgorodin kautta Karjalaan ja sieltä Lappiin ja Suomeen asti. Kristinusko tuli Karjalaan ja Suomeen ensiksi idästä ja vasta sen jälkeen 1100-1300-luvuilla lännestä ristiretkien avulla.

Valamon alku sijoittuu kristinuskon ja nimenomaan ortodoksisen uskon saapumiseen Suomeen ensi kertaa jonnekin vuoden 1000 tienoille ja Lintulan alku sen sijaan paljon myöhäisemmälle ajalle 1800-luvun lopulle. Lintula toimi aluksi jonkin aikaa silloisen Venäjän alueella ensin Venäjän vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen asti (1917) ja sen jälkeen rajan sulkeuduttua Venäjälle aina toisen maailmansodan melskeisiin saakka Suomen puolella rajaa. Viime sotien (talvi- ja jatkosota) jälkeen Kivennavan alue luovutettiin Neuvostoliitolle ja Lintula siirtyi kokonaan nykyisen Suomen puolelle monenlaisten vaiheiden kautta vuonna 1946 Heinäveden Palokkiin.

Lintula on – ainakin omasta mielestäni – hieman erilainen luostari kuin Valamo. Se johtuu varmaan osaltaan siitä, ettei se ole niin suuresti matkailijoiden täyttämä kuin Valamo on. Osansa varmasti on silläkin, että nunnat yleensä pitävät erittäin hyvää huolta omista luostareistaan ja he satsaavat paljon kirkon ja muidenkin paikkojen kauneuteen. Itse yhdistän usein kauneuden ja rukouksellisuuden ja siitä syntyy paikalle ihan omanlaisensa ilmapiiri: rauhallinen, melkein mystinen ja etenkin juuri rukouksellinen. Tällaisessa paikassa on hyvä hiljentyä, rauhoittua ja rukoilla.

Edellisessä Valamosta kertovassa blogijutussani kiinnitin huomiota siihen, että luostari on siellä asuvien asukkaiden koti. Niin on Lintulakin. Se on kohde, jossa voi toki vierailla, vaikkei nyt juuri jotain asukasta menisikään tapaamaan. Paikkaa saa ja voi siis katsella ihan matkailullisessa mielessä tai vaikka vain ihan pyhiinvaelluksellisessa mielessä. Siellä voi vierailla, kunhan muistaa, missä on vierailulla: luostarissa, sen asukkaiden kodissa, pyhässä paikassa.

Koska itse liikun usein – etenkin kesällä – matkailuautolla, kiinnitän myös huomiota mahdollisuuteen vierailla paikoissa matkailuauton kanssa. Valamossa matkailuautoilijoille on tehty oma erillinen alueensa, jonne auton voi pysäköidä ja jossa voi tarvittaessa vaikka lyhytaikaisesti yöpyä. Lintulassa tuollaista paikkaa ei matkailuautoille juuri ole, mutta laajaa parkkipaikkaa voi kyllä käyttää tuollaiseenkin. Siellä ei tosin ole saatavilla mitään erilaisia matkailuautojen vaatimia palveluja: vettä, kemssan tyhjennystä tai sähköä, mutta itseellinen autokunta selviää yhdestä yöstä ilman noitakin. Julkinen ja avoin yleisövessa sijaitsee hieman kauempana luostarialueella vanhan navetan päädyssä ja sitä voinee käyttää ainakin osan aikaa luostarialueen ollessa avoinna. Lyhytaikainen yöpyminen parkkipaikalla on varmaan sallittua, kunhan siihen ei perusteta leiriä, jossa yöpyvät aiheuttavat äänillään ja toimillaan haittaa, melua tai muuta häiriötä rauhallisen luostarin asukkaille tai muille pyhiinvaeltajille. Hyvä tapa on kertoa yöpymisestä ja vaikka pyytää siihen lupa luostarin johtajalta, igumenialta.

Edellisessä blogijutussani kerroin laajalti käyttäytymisestä yleensä luostareissa. Sitä ei tarvitse pelätä, mutta omat sääntönsä siellä on vieraillekin. Lintula ei poikkea tästä käytännöstä. Liian ”rohkea” ja ”vähäinen” pukeutuminen ei sovi luostariin, vaikka oltaisiin lomamatkalla. Mieluusti pitkät housut miehillä ja hame naisilla, mikäli sellainen on mukana. Kyllä naiset housuissakin varmaan pääsevät luostariin, mutta vaihda hameeseen, jos sellainen on mukana. Näin kunnioitat pukeutumisellasi luostarin ohjeita.

Mikäli kirkossa on menossa jumalanpalvelus tai siellä on rukoilijoita, valokuvaaminen ei ole soveliasta ja se rikkoo paikan rauhaa ja yksityisyyttä. Palveluksiin voi kuitenkin osallistua ja se on jopa suotavaa. Kun palveluksia ei ole ja kirkot ovat tyhjiä, kuvata saa, mutta ihan kaikkialle ei toki voi mennä kuvaamaan. Ikoniseinän eli ikonostaasin takana olevaan alttarihuoneeseen ei missään nimessä saa mennä eikä edes kurkkia sinne ovia aukomalla. Paikka on pyhä paikka ja sen pyhyyttä ja arvokkuutta tulee kaikkien siellä vierailevien kunnioittaa.

Matkailijoille tarjottavien palvelujen määrä ja laatu on Lintulassa erilainen, niukempi kuin Valamossa. Sieltä ei löydy kesälläkään kuin kahvio, josta saa kahvia ja pikkupurtavaa. Ruokailuun siellä ei ole normaalisti mahdollisuutta. Pääportin vieressä, heti luostarialueelle tultaessa vasemmalla on matkamuistomyymälä, jossa on runsaasti juuri Lintulan itsensä tuottamia tuotteita: tuohuksia, yrttejä, kirjoja ja paljon muutakin.

Lintula valmistaa pitkän talven aikana lähes kaikki Suomen ortodoksissa kirkoissa käytettävät kirkkokynttilät eli tuohukset. Suuri määrä luterilaisiakin seurakuntia hankkii kirkkokynttilät Lintulasta. Vuodessa valmistetaan, myydään ja käytetään lähes miljoona mehiläisvahasta tehtyä tuohusta, joista siis suurin osa tehdään Lintulassa (kts. YouTube-video ”Miljoonan tuohuksen tehdas. Lintulan kynttilätehdas.”). Matkamuistomyymälästä voit sinäkin ostaa niitä kappaleittain tai kiloittain.
Miljoonan tuohuksen tehdas.

Tuohuksien teko on luostarin pääelinkeino. Muita tuloja matkailun lisäksi saadaan esimerkiksi yrttien kasvattamisesta ja niiden myymisestä. Lintula onkin kuuluisa omista marjoistaan ja yrteistään ja erilaisista yrttisekoituksista, joita voidaan käyttää vaikka teen asemasta. Toinen tuloja tuottava toiminta on viime vuosia liittynyt kirjallisuuteen, koska luostarin sisaristossa on laajasti eritysosaamista tuolle alalle: monen eri kielen, mutta erityisesti venäjän ja kreikan taitajia ja sujuvasanaisia kirjoittajia kirjoja kirjoittamaan.
Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikonin tšasounan edestä löytyy luostarin hautausmaa, jossa ovat haudattuina mm. edelliset igumeniat Antonina ja Marina.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vierailulla Lintulassa pitää ehdottomasti nähdä kirkon ja vaikkapa tuon matkamuistomyymälän lisäksi luostarin oma hautausmaa, jonne on haudattu mm. kaksi viimeisintä igumeniaa eli luostarin johtajatarta ja muita sisariston jäseniä, mutta myös jokunen ”siviili” eli luostarin ystäviä ja tukijoita maailmasta. Hautausmaalta löytyy mm. Lintulan kirkon ikonostaasin maalanneen erittäin arvostetun ja maailmankuulun suomalaistuneen japanilaisen ikonimaalari Petros Sasakin hauta.
Ikonimaalari Petros Sasakin ja hänen vaimonsa Marian hauta Lintulan hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaalta ja läheisen järven rannasta, noin vajaan kilometrin luontokävelyn päästä löytyvät luostarin kaksi tšasounaa eli kappelia. Hautausmaan kappeli on nimeltään Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikonin tšasouna ja Koskijärven rannalla on pyhittäjämarttyyri Paraskevan pieni tšasouna.
Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikonin tšasouna sisältä.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
ja ulkoa
 
Lintula kuuluu joka tapauksessa niihin katsottaviin kohteisiin, joissa pitää vierailla, jos lähistöllä liikkuu. Joensuu-Varkaus-tieltä on sinne matkaa vain noin 10 kilometriä melko hyväkuntoista päällystettyä tietä. Ja yhteys Lintulan ja Valamon välillä on sujuvaa, koska luostarista toiseen pääsee oikotietä Varistaipaleen kanavan ja kylän kautta ja välimatka on vain noin 14 kilometriä päällystettyä tietä.
Lintulan ja Valamon luostarit kartalla kolmion Kuopio-Joensuu-Varkaus keskustassa.
Riippuu varmaan hieman matkasuunnitelmista, kummin päin matkan tekee. Jos liikkuu matkailuautolla ja aikoo jäädä yöksi, ajaisin ensin Lintulaan ja sieltä samana päivänä Valamoon. Pikkuautolla liikkumisessa voisi sitten ajatella vaikka ruokailemista, joka on helpompaa Valamossa ja rakentaa matkareittinsä ja ohjelmansa sen mukaan. Ryhmämatkatkin linja-autolla onnistuvat kumpaankin kohteeseen, ruokailuista tai majoittumisista kannattaa vain tehdä aina ennakkovaraus. Yksin, kaksi tai perheen kanssa liikkuvan ei tarvitse varata ruokailuja, mutta yöpaikka hotellista tai retkeilymajasta kannattaa aina varmistaa, ellei sitten nuku – kuten minä – matkailuautossa. Lisätietoja löytyy netistä Lintulan luostarin omilta sivuilta osoitteesta: www.lintulanluostari.fi


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

P.S. Oheisen YouTube-videon avulla voit tehdä lyhyen kiertomatkan syksyisessä Lintulassa: ”Kävelyllä Lintulan luostarissa

Kävelyllä Lintulan luostarissa.



HP

lauantai 10. kesäkuuta 2017

141. Luostarimatkailua, osa 1: Valamo

Heinäveden Valamon luostari 9.6.2017
(Kuvat saa usein suuremmaksi klikkaamalla niitä hiirellä.)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Heinäveden Valamon Kristuksen kirkastumisen luostari on toinen maamme virallisista ortodoksisista luostareista. Toki maastamme löytyy muitakin samantyyppisiä yhteisöjä, mutta virallisen ortodoksisen luostarin statusta niillä ei ole toistaiseksi. Luostarien lisäksi maastamme löytyy ainakin yksi erakkola ja muutama ns. ”citymunkki” eli ns. maailmassa asuva munkki ja taitaapa olla ainakin pari ellei enemmänkin ”citynunnia”. Nämä ovat sellaisia maailmassa eläviä, luostarilupauksen antaneita, mutta samaan aikaan usein työssä käyviä ihmisiä. Eivät ehkä ihan niitä perinteisimpiä munkkeja tai nunnia, vaikka erakkoja on toki ortodoksisessa kirkossa ollut kautta vuosisatojen.

Valamo on munkki- eli miesluostari, jossa tätä tekstiä kirjoitettaessa on tusinan verran veljestön jäseniä, vain miehiä. Heistä kymmenen on vihitty erilaisiin munkkeuden asteisiin ja kaksi noviisia, joita Valamossa nimitetään kuuliaisuusveljiksi. Kuuliaisuusveljeä ei siis vielä ole vihitty ”viralliseksi” munkiksi. Varsinaisesti ”tavallinen” munkki ei kuulu papistoon, vaan on siksi kirkollisessa mielessä maallikko, vaikka luostarissa asuukin. Pappeuteen vihitty munkki taas voi sen sijaan olla munkkidiakoni, pappismunkki, arkkimandriitta (vastaa maailmassa rovastia) tai igumeni eli luostarin johtaja, joita kaikkia arvoja ja asteita löytyy Valamon veljestöstäkin. Tosin yksi arkkimandriitoista toimii toisen luostarin rippi-isänä ja asuu siellä, sekä vielä se, että  igumeni voi myös (vaikkakin tosi harvoin) olla ns. tavallinen munkki, ei siis papistoon kuuluva.

Munkin erottaa luostarissa mustasta kaavusta, jollaisessa hän yleensä siellä liikkuu ja mustasta päähineestä. Munkkia ei ole kuitenkaan helppo erottaa ortodoksisesta papista – siis sellaisesta, joka toimii seurakunnissa luostarin ulkopuolisessa maailmassa ja joita myös Valamossa liikkuu usein ”vapaana”. Tarkkaan katsomalla munkin saattaa erottaa ehkä siitä, että hänellä on munkin asuun kuuluva nahkainen vyö uumallaan. Samoin munkilla on käytössä – ainakin silloin kun hän pukeutuu juhlavasti – munkin asuun kuuluvassa pyöreässä "kattolipallisessa" lakissaan, kamilafkassa, musta huntu. Tuota päähinettä kutsutaan silloin (siis hunnun kanssa) klobukiksi. Myös ortodoksisilla piispoilla on klobukki, arkkipiispalla se on valkoinen. Piispathan ovat myös jossain vaiheessa saaneet munkiksi vihkimyksen, vaikka he eivät luostarissa enää sitten asukaan. Piispaksi ortodoksisessa kirkossa pääsee munkki tai leski, ei naimisissa oleva mies ja naispappejahan ortodokseilla ei ole ollenkaan koskaan ollutkaan.

Munkit ovat yleensä tottuneet siihen, että he ovat luostarissa jonkinlaisia kuvauksellisia kohteita. Heitä kuvataan paljon – joko luvan kanssa tai usein myös ilman. Kaikkien tulisi kuitenkin muistaa, että luostari on heidän kotinsa, vaikka se usein – myös Valamon tapauksessa – on myös matkailukohde. Asiaa voisi ehkä verrata niin, että mieti, olisiko mukavaa, jos joku tulisi kotiisi ja valokuvaisi sinua salaa ja luvatta.
Munkitkin ovat samanlaisia ihmisiä kuin me kaikki - iloineen ja riemuineen, suruineen ja murheineen ja mikä tärkeintä, myös huumorin osalta. Tälle kuvalle sain kuvan kohteen munkki Andreaksen luvalla antaa nimen "kannibaalimunkki", koska hän syö Trapesassa toista munkkia.Tietystä lievästä yhdennäköisyydestä huolimatta pitää samalla tähdentää, ettei kuva kuvakulmasta ja pitkästä parrasta johtuen suinkaan esitä minua, vaan todellakin Valamon veljestöön kuuluvaa munkki Andreasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta kuten kirjoitin, munkit ovat varmaan tottuneet siihen, että heitä kuvataan, kunhan se ei tapahdu tökerösti tunkeutuen sellaisiin paikkoihin ja yksityisille alueille luostarissa, jossa vierailijat eivät normaalisti saa olla. Jos asia yhtään pohdituttaa, heiltä voi vapaasti kysyä luvan kuvaamiseen ja he mielellään normaaleina ihmisinä vastaavat kaikkiin kysymyksiin.

Useita muihin kirkkokuntiin kuuluvia tai kirkkoon kuulumattomia mietityttää, osaavatko he käyttäytyä luostarissa. Normaali ihminen osaa. Hyvä konsti on aina seurata muiden toimintaa ja ottaa siitä opiksi. Mutta esimerkiksi jumalanpalveluksissa ei suinkaan saa osallistua muiden mukana vaikkapa ehtoolliseen. Siihen voivat osallistua ortodoksisessa kirkossa vain ortodoksit. Muutoinkin liian rönsyilevä, äänekäs ja huomiota herättävä liikkuminen kirkossa jumalanpalveluksien aikaan tai jopa tunkeutuminen kirkossa vaikkapa alttariin, on sitten jo sellainen asia, että se aiheuttaa tavallisesti harmeja ja suurempaa tai pienempää hämminkiä.
Valamon uuden kirkon sisällä on kaksi kirkkoa: kesä- ja talvikirkko.
Tässä suurempi kesäkirkko kesäiseeä kauneudessaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta kuten sanottu, normaalikäyttäytyminen – mitä se sitten oikeasti onkaan – ei sitä yleensä aiheuta. Lisäksi aina voi kysyä läsnä olevilta muilta ihmisiltä, kirkossa olevilta toimihenkilöiltä, oppailta, munkeilta ohjeita, jos tuntee olonsa epävarmaksi. Mutta sen vuoksi ei suinkaan koskaan kannata jättää käymättä luostarissa.

Luostari on monella tapaa mieltä sykähdyttävä paikka, kun sen osaa oikein ottaa. Sieltä saa moni ihminen usein paljonkin eväitä elämäänsä. Ei tarvitse olla suinkaan erityisen uskonnollinen, kokeakseen luostarin rauhan, rukouksellisuuden ja sielua hoitavan hengellisyyden. Monelle luostarin on myös mystinen paikka.
Valamon luostarin talvikirkko eli Pyhien Sergei ja Herman Valamolaistyen kirkko kesäkirkon vieressä samassa rakennuksessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Valamossa tuo hengellisyys, mystisyys ja maallisuus kohtaavat ihan mukavalla tavalla. Kirkko, tšasounat eli kappelit ja vaikkapa hautausmaa auttavat hengellisyydessä ja hiljentymisessä. Trapesa eli ravintola, matkamuistomyymälä ja vaikkapa erilaiset upeat näyttelyt luostarin kulttuurikeskuksessa tai luostarin yhteydessä olevassa Valamon opistossa tuovat mukaan taas siinä maallisempaa puolta. Joittenkin mielestä tuo matkailuun liittyvä kaupallisuus haittaa luostarin elämää ja rauhaa, mutta meidän tulee muistaa, että luostarit Suomessa tulevat toimeen omalla työllään ja tavallaan, valtio ja kirkko eivät niitä tue, eikä niillä ole mitään kirkollisveron kautta saatavaa tuloa. Kaikki, mitä toimintaan tarvitaan, tulee tehdä ja mahdollistaa itse omalla toiminnalla.
Valamosta löytyy paljon ikoneita niin kirkoista, tšasounoista kuin näytteluistäkin ja jopa muista julkisista tiloista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kun vierailet luostarissa, sen voit tehdä joko hengellisenä pyhiinvaelluksena tai ihan maallisena tutustumisena. Käy katsomassa ainakin kaunis kirkko – sekä uusi kirkko että vanha kirkko puurakennuksessa uuden vieressä. Vieraile vaikuttavalla munkkien hautausmaalla, näyttelyissä ja ehdottomasti ruokaile Trapesassa, josta saat hyvää ja maittavaa ruokaa edullisesti. Matkamuistomyymälästä voi ostaa sekä hengellistä evästä että muutakin, vaikka Valamossa tehtyä viiniä ja jopa kuohuviiniä, todella hyvää ”valamolaista shampanjaa”, joita halutessaan – kuten myös ainutlaatuista ja harvinaista Valamon omaa viskiä – voi maistella laseittain Trapesassa.

Tarvittaessa Valamossa voi yöpyä joko hotellitasoisissa tai retkeilymajatasoisissa huoneissa edullisesti tai sitten ihan ilmaiseksi matkailuautossa tai -vaunussa luostarin vieressä olevalla ilmaisella tätä tarkoitusta varten järven rantaan ja sataman yhteyteen rakennetulla ja varustetulla alueella, ”stellplatzilla” kuten niitä myös usein nimitetään. Melkein kaikki muu tarvittava on siellä tarjolla, paitsi sähkö, ja täysin ilmaiseksi. Kauniin ja rauhallisen paikan lisäksi löytyvät kemssan tyhjennys, vesihuolto ja ulkovessat tai tarvittaessa kauempana luostarin sisävessat.
Heinäveden Valamon luostarin sijainti kartalla.
Luostari on avoinna ympäri vuoden ja ravintolan, kauppojen, näyttelyjen ja kirkon aukioloajat löytyvät netistä osoitteesta www.valamo.fi , missä on muutakin informaatiota luostarista, sen organisaatiosta, laitoksista ja palveluista.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

torstai 8. kesäkuuta 2017

140. Sukellus omaan lähihistoriaan

Olavinlinna Savonlinnassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen viime aikoina monella tapaa sukeltanut oman elämäni historiaan. Sukututkimus on haukannut suuren osan nykyisestä aktiivisuudestani, mutta nyt asiat saivat hieman erilaisen toteutumisen, kun hyppäsin taas matkailuautooni ja lähdin liikkeelle jälleen ilman sen tarkempaa suunnitelmaa.

Sää parani oleellisesti, aurinko paistaa ja on lämmintä – on siis toinen kesän alku minulle. Eka oli pari, kolme viikkoa sitten keskempänä Eurooppaa, Puolassa ja Saksassa, jossa silloin oli jo tällainen keli tai oikeammin se oli ollut siellä jo pitkään päätellen mm. peltotöistä ja kasvillisuudesta.

Tein tässä välissä hyvän ystäväni kanssa Suonenjoki-vierailun heti sään parannuttua ja heti kun tulin siltä reissulta kotiin, lastasin kiireesti autoon vain ruokaa – muu oli siellä jo valmiina – ja lähdin taas liikkeelle. Tuttuun tapaani tietämättä oikeastaan, minne aioin mennä. Ensimmäinen pikamuutos ”ennakolta alustavasti ajateltuun” matkasuunnitelmaan tuli jo Juvalla, kun poikkesin ABC:lle tyhjentämään kemssaa.
Olavinlinna valmistautui oopperajuhliin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
En jatkanutkaan ajattelemaani Varkauden suuntaan, vaan lähdinkin Savonlinnaan. Jatkosta sen jälkeen en vielä tiennyt tuossa vaiheessa sen enempää, ajatus oli kuitenkin mennä Pohjois-Karjalaan. Savonlinnassa kurvasin Olavinlinnaan ja sain yllätyksekseni hyvän ja ilmaisen parkkipaikan Riihisaaresta, aivan linnan vierestä. Pikalounas ja päikkärit autossa ja sen jälkeen linnakierros tarkoituksena ottaa kuva linnan kappelista. Ei onnistunut. Olisi pitänyt maksaa 70 euroa, että olisin saanut ottaa kuvan linnan kappelista. En maksanut, enkä siis myöskään kuvannut.

Savonlinnassa sijaitsevassa Olavinlinnassakin on oma kappelinsa, joka tosin on enemmän ehkä – muistini mukaan – läntinen, kuin itäinen, koska linna oli kauan Ruotsin rajalinnoitus tanskalaisen ylimys Erik Aleksinpoika Tottin (1425-1481) aikaan, jolloin hän palveli vuoroin Tanskan, vuoroin Ruotsin kruunuja. Hän sai 1468 Itämaan eli Suomen käskynhaltijan nimikkeen tai ainakin hän alkoi itse sitä käyttämään. Siinä yhteydessä hän sitten rakennutti Olavinlinnan, jonka rakennustyöt aloitettiin 1475.
Sääksmäen Pyhä Olavi - myöhemmin tehty 3d-tulostus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vuonna 2017 linnan ”käskynhaltijat” olivat sitä mieltä, että kuvaa en saa ottaa ilman 70 euron veroa. Jäi siis ottamatta ja tämä Jumalan kunniaksi ja Kristukselle ja pyhälle kirkolla vahvistukseksi rakennetun linnan kappeli jäi kuvaamatta. Kuten linnan nimikin – Olavinlinna – kertoo, linna liittyy oleellisesti skandinaaviseen pyhään Olaviin, jonka mukaan kaiketi linnan kolmesta tornista yksi sai nimensä. Kaksi muuta olivat nimetty Jumalansynnyttäjälle tai läntisesti Pyhälle Neitsyelle ja kolmas pyhälle Erikille, ken hän sitten lieneekään.

Kappelissa olisi ollut nähtävissä – ainakin silloin joskus – pääalttarin lisäksi kaksi sivualttaria, seinillä kalkkimaalauksia ja 12 vihkiristiä. Linnojen tyyliin kappelista löytyi myös hagioskooppi eli reikä seinässä, josta ”epäpuhtaiksi” katsotut henkilöt seurasivat kappelin jumalanpalveluksia.

Paljon sitten tapahtui linnan kappelille historian saatossa, johon kuului sittemmin 1500-luvun alkupuoliskon uskonpuhdistus ja myöhempi Venäjän vallan aika, joka siis olisi minua erityisesti tuon ortodoksisuuden osalta kiinniostanut, mutta josta en nyt saa teille kertoa, koska ”linnanvoudit” niin päättivät.
Savonlinnan ns. Pikkukirkko siirtyi juuri luterilaiselta kirkolta takaisin ortodokseille ja on myös katsomisen arvoinen paikka Savonlinnassa, kunhan vain sinne pääsisi sisälle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Päiväunet linnan kupeessa johdattivat minut jatkamaan matkaani Punkaharjun suuntaan ja niinpä sitten ajelin suomalaisessa kansallismaisemassa pitkin komeita harjuja ja ihastelin niiden kauneutta. Pian taas T-risteyksessä piti valita joko Lappeenranta tai Joensuu – valitsin jälkimmäisen.

Muutaman kilometrin päästä tienviitta osoitti oikealle, että sieltä löytyisi Kitee, kunta, jossa aikanaan melkein 45 vuotta sitten aloitin tämä työurani ja etenkin juuri virkaurani pienessä Närsäkkälän kylässä.

Niinpä sitten ruokahalu kasvoi syödessä – katsellessani silloisen kirkonkylästä kaupungiksi kasvaneen Kiteen täysi tuntemattomaksi muuttunutta kyläraittia, päätin sitten ajaa Närsäkkälään, johon liittyy lukuisia mukavia ja jopa haikeita muistoja, jotka lähes vyöryivät päälleni ja ajaessani tietä eteenpäin kohti enimmäistä virkapaikkaani Närsäkkälän koulua. Siinä vilisivät mielessäni ne ihmiset, joiden nimet vielä muistin Veikko, Irma, Liisa, Risto – monet nimet olivat jo unohtuneet. Ei onneksi ihan kaikki.

Kylään päästyäni ajoin koulu ohi, sillä tie ei enää ollut ”entisellä” paikallaan. Käänsin auton ja ajoin yksityiseksi kodiksi muuttuneen koulunpihaan, josta sain liukkaan lähdön. Vaikka esittelin itseni ja kerroin syyn, miksi olen pihalla, sain tylyn vastaanoton ja kehotuksen poistua pikimmin, mitä sitten kohteliaasti kunnioitin ja poistuin paikalta vähin äänin. Ehkä kuitenkin hieman ihmetellen.

Kun jatkoin matkaa eteenpäin – kylän entisille kaupoille päin – näin erään tutun talon pihassa pari miestä seisoskelemassa ja päätin kaikesta huolimatta yrittää uudestaan. Ajoin pihaan, esittelin itseni – ja hämmästys, kummastus – toinen miehistä oli entinen oppilaani noin 45 vuoden takaa. Sellainen ”aikuisen mittoihin kasvanut”, ehkä hieman yli viisikymppinen mies - Antti nimeltään.

Vastaanotto oli ”hieman” erilainen ja erilaisten mukavien kommervenkkien jälkeen siirryimme sisälle kahville ja naureskelimme tai pohdimme entisen oppilaitteni Arin kepposia tai Teuvon hiljaisuutta ja montaa muuta mieleen tulvivaa ajatusta. Närsäkkälä oli monella tapaa merkittävä paikka minulle, silloin uraansa aloittavalle opettajalle. Se muokkasi minusta opettajaa mukavalla, maanläheisellä ja opettavalla tavalla, joita oppeja olen sittemmin saanut soveltaa monella tapaa käytäntöön noin neljäkymmentä vuotta kestäneen opettaja- ja rehtoriurani aikana.

Koska jatko tälle blogitarinalleni liittyy sitten metsästykseen ja metsästysseuraan, aloitan sen takautumalla palaamalla noin 40 vuotta taaksepäin. Nuori pojankloppi, jota nimitettiin silloin kuitenkin johtajaopettajasi, sai vastaanottaa hieman synkkäilmeisen (vain ilmeisen) lähetystön kylän miehiä. He olivat huolissaan, voiko kouluilla enää uuden johtajaopettajan aikana järjestää hirvipeijaisia, kuten on tehty vuosikausia. Tietysti voi – mitään perinteitä ei muuteta – kaikki tehdään noilta osin aivan kuten ennenkin, oli johtajaopettajan vastaus.

No – sitten hirvipeijaisissa – sama ”hymyilemätön” delegaatio lähestyi minua kesken juhlan ja pyysi tulemaan ulos mukanaan. Mentiin ulos ja samaa tietä ns. uuden koulun taakse. Mietin jo, tulikohan törttöiltyä jossakin ja tuleekohan turpiin, mutta seurasin kuitenkin kiltisti delegaatiota.

Nurkan takan yksi herroista kaivoi taskustaan paikallista jaloa lähituotetta, Juurikan tähkän aitoa alkuperäistä pontikkaa ja kysymys perään: ”Maistuisiko johtajaopettajallekin?” – Mikä ettei, maistuihan se – hyvin tehty pontikka ja toki on maistunut myöhemminkin – nyt sitä vain usein olen nimittänyt nimellä tsuika, joka on vastaavaa romanialaista tuotetta, jota olen usein saanut ystäviltäni Romaniasta.
Metsästysmajan rauhaa Närsäkkälässä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jotenkin tuli väkisin mieleeni tuo syksyinen tapahtuma vuonna 1973 Kiteen Närsäkkälässä, kun sitten melkein 44 vuotta myöhemmin olen matkailuautossani tuon saman metsästysseuran, Närsäkkälän Erän, metsästysmajalla, Palolammen rannalla, jossa vietän nostalgisen yöni niissä maisemissa, josta todellakin työelämäni aikanaan aloitin. Kiitollisena saamastani opista ja niistä ihmisistä, jotka silloin ja nytkin minua kasvattivat ja kasvattavat.
Silloin kun olin töissä täällä, näissä maisemissa karjui karhu.
Nyt se on metsästysmajan salissa täytettynä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jotenkin tuntuu siltä, että tämä majapaikka metsästysmajan rannassa on tuon vuosien takaisen hirvipeijaisen jatkoa. Olkoon se opetuksena meille kaikille: ole elämäsi varrella mahdollisimman usein ystävällinen toisille kanssaihmisillesi, niin sinullekin ollaan ystävällisiä. Kiitos näille alkuperäisille närsäkkäläisille ystävällisyydestänne. Vanhan miehen mieli tuli todella iloiseksi siitä. Tästä on hyvä jatkaa matkaa kohti omia synnyinseutuja.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

tiistai 30. toukokuuta 2017

139. Pahin kutina hellittää

Kun ensin polttelee pitkän talven jäitä ja sinnittelee, pohtii ja suunnittelee tylsän kaamoksen ajan alkavan matkailukauden kohteita ja sitten kun viimein kylmän kevään vuoksi pääsee lähtemään lähes kuukauden myöhässä, tehdyistä suunnitelmista ei ollut sitten paljoakaan väliä. Huitelin pitkin poikin Eurooppaa ilman kovinkaan suuria suunnitelmia. Pahin kutina jäi samalla sinne jonnekin Euroopan teille.
Grabarkan luostarin pyhiinvaeltajien tuomia risteja hautausmaan viereisellä alueella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Matkalla oli varsinaisesti yksi kohde: Puolan Grabarka – kaikki muu oli enemmän tai vähemmän inspiraatiota. Tuo Grabarkakin tuli itse asiassa esille melkein puolivahingossa erään ystäväni kanssa keskustellessa kevään ja kesän matkoista. Olen vieraillut siellä kerran aikaisemmin ja paikka oli jotenkin tuttu, mutta sen arvoinen, että kyllä siellä kannatti vierailla toistamiseenkin.

Syy, mikä sai lähtemään sinne, oli eräs suurehko ortodoksinen tapahtuma, joka oli siellä toukokuun loppupuolella ja jonka halusin nähdä. Alkuun oli oletuksena, että siellä olisi muitakin suomalaisia, mutta lopulta sieltä ei löytynyt heitä ainuttakaan.

Seuraava ajatus oli jatkaa matkaa Puolasta Romaniaan, mutta katseltuani nettikarttoja, iski varovaisuus, Matkan varrelle sijoittui suuri määrä tietöitä ja matkaa oli vielä yli 1200 km, joka olisi sitten aikanaan ajettava takaisinkin tai koukattava jostain muuta reittiä – mahdollisesti pitempää reittiä. Tuossa vaiheessa ilmeisesti vanhuus ja laiskuus pääsi yllättämään. En viitsinyt yksin lähteä kuukauden reissulle, ajattelin vähemmänkin riittävän tällä erää ensimmäiseksi tämän kesän matkaksi.
Ensi töikseni ostin Saksaan päästyäni spargelia eli valkoista varsiparsaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niinpä ylitin laajan Puolan maan idästä länteen ja suunnistin Saksaan, josta pidän suuresti – mahdollisesti siksi, että osaan puhua jonkin verran saksaa. Saksa oli minulla koulussa ns. pitkä kieli, opiskelin sitä silloisessa oppikoulussa (nykyisen yläkoulun ja lukion yhdistelmä – koulu, jonne piti pyrkiä pääsykokeissa) muistaakseni kolmannelta luokalta ylioppilaaksi asti. Puhumaan sitä ei suuresti siihen aikaan opetettu, mutta kielioppi opeteltiin tarkasti ja yhä laitan kiltisti sivulauseessa aina verbi viimeiseksi.
Rügenissä on toli paljon muutakin katseltavaa ja koettavaa kuin Prora.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saksassa pääkohteeksi valikoitui melkein sattumalta pohjoissaksalainen Natsi-Saksan aikainen Prora Rügenin saarella. Tuossa vaiheessa oli jo lähes päivittäin suunnitelmat ja reitti muuttuneet ja Rügenillä se muuttui varmaan lähes eniten. Jätin Tanskan pois matkareitiltä ja suuntasin suoraan laivalla Sassnitzista Trelleborgiin Ruotsiin.

Suunnitelmattomuudesta kertoi myös se, ettei minulla ollut mukanani matkakukkarossa Ruotsin kruunuja, joita olisi kotona ollut jonkin verran. En näet ajatellut silloin lähtiessäni ajelevani Ruotsin kautta.
Bredaredin luostarin päärakennus, jossa mm tuossa etummaisessa osassa kaunis ortodoksinen kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ruotsissa pääkohteeksi muodostui Bredaredissa oleva ruotsalainen ortodoksinen luostari ja samalla tiellä tuli käytyä kylässä vanhan edellisen elämäni tutun luona. Jatko Ruotsista eteenpäin oli taas inspiroitua viimeisen päälle.

Arvoin aikani mahdollista tapaa, miten poistun Ruotsista, koska en oikein pitänyt noita ns. ruotsinlaivoja mieluisana vaihtoehtona. Taas enemmän tai vähemmän sattumien kautta reitiksi valikoitui Kapellskär – Naantali sillä erotuksella, etten päässytkään ihan sopivassa aikataulussa kerralla koko reittiä, vaan matka piti jakaa kahtia.
Kastelholman linna on hyvä vierailukohde, mutta ongelmia saattavat aiheuttaa lukuisat portaat.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siispä muutin taas suunnitelmia ja sain lipun ensin Ahvenanmaalle Långnäsiin, josta jatkoin kolmen yön jälkeen sitten Naantaliin. Samalla tuli katsottua Ahvenanmaan pääsaari suurin piirtein sen merkittävimpien matkailukohteiden – Kastelholman ja Bomarsundin ja Maarianhaminan – osalta. Tulevat suunnitelmat menivät samalla uusiksi, sillä Ahvenanmaan saarihyppelymatka oli suunnitelmissa ennen juhannusta toteutettavaksi. Nyt pääsen jonnekin muualle, sillä enpä taida uudestaan mennä Ahvenanmaalle.
Bomarsundin linnoituksen aikainen hautausmaa ei liene niitä tunnetuimpia ja suosituimpia käyntikohteita Ahvenanmaalla, mutta mielenkiintoinen paikka joka tapauksessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Naantaliin saavuttua teki jo kovasti mieli saunaan ja erilaisista pohdiskeluista ja välietapeista ja taustalla häärivästä laiskuudesta huolimatta ajelin illan kähmeessä kotiin tietoisena siitä, ettei silloin yöllä enää viitsi saunaa lämmittää – mutta jospa heti aamulla.

Mitä jäi matkasta käteen? Mukava ja stressitön matka se oli. En antanut suunnitelmattomuuden haitata enkä millään tavalla stressata. Säät olivat mainiot, aurinko paistoi ja lämmintä riitti. Kaikki meni hyvin kaikesta huolimatta. Mitään epämiellyttävää ei sattunut. Auto pelasi hyvin, enkä itsekään sairastellut mitään, mitä en jo entuudestaan olisi tiennyt.

Matkalla Ahvenanmaalle asti en tavannut ainuttakaan suomalaista, mutta en sijaan useita mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli hauska lörpötellä matkasta, reitistä ja majoittumis- sekä katselemiskohteista. Ensimmäiset suomalaiset – tosin ruotsinkieliset – kohtaamiset tulivat vasta Ahvenanmaalla, mutta kestin nekin kuin mies.

Aboriginaaleja suomalaisia taisin tavata vasta laivajonossa Långnäsissä. Olivat tulossa kalareissulta jostain Eckerön tienoilta.  Viikon kalasteltuaan olivat saaneet yhden kalan. Se painoi tosin 12 kiloa. Muita suomalaisia tapasin sitten enemmän laivan ruokalassa, jossa kotimatka sujuikin mukavasti pohjalaisten, savolaisten ja ruotsinsuomalaisten kanssa rupatellen ja hauskaa pitäen.
Tässä koko matka summittaisena Google-karttana. Ihan ei saata pitää paikkaansa ei edes tuo kilometrimäärä saati sitten joka mutkat.
Kilometrejä ja kuluja en ole vielä räknännyt, mutta kilometrit lienevät jossain 3500 – 4000 kilometrin tienoilla. Mielestäni tuo oli ihan kohtuullinen matka hieman yli kahden viikon matkaksi. Alkuun tuli kilometrejä Via Balticalla runsaasti, mutta sitten ne jäivät sen jälkeen ihan kohtuullisiksi.

Rahaa ei mielestäni kulunut liikaa, elin normaalisti, en suinkaan tuhlailevasti. Söin ehkä niukanlaisesti, laiska kun olen autossa ruokaa laittamaan, mutta aina ajoittain menin valmiille ruualle muualle. Viinien tai oluiden maistelut (non-alkoholic-oluita tai pilsnereitä lukuun ottamatta) jäivät tällä reissulla tekemättä, mutta ostin jotain hieman mukaani kotona tai muilla matkoilla maisteltavaksi. Tuliaiset jäivät muilta osin kovin vähiin, taisin ostaa pari kolme kirjaa ja jotain pientä vunukoille, jos sattuvat minut jossain tapaamaan. Mutta tavaraa on ihan riittävästi jo kotona muutenkin hävitettäväksi.

Jos nyt jotain laittaisin sille miinus-puolelle, niin mukanani oli liikaa tavaraa, jopa sellaista jota en ollenkaan tarvinnut, kuten vaikka villapusero ja pitkät kalsarit ja ylimääräinen sähkötoiminen lämpöpatteri.


Nyt saunotaan, pestään pyykit, maksetaan laskut, maistellaan niitä viinejä ja laiskotellaan kotva ja sitten jatketaan. Minne – no sitä en totuttuun tapaani edelleenkään tiedä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com