keskiviikko 10. tammikuuta 2018

161. Hiekassa aika katoaa



Keiteleen Hiekka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
[Kuvat suurenevat hiirellä klikkaamalla]
Olen saanut vierailla pari, kolme kertaa Keiteleen Hiekassa, paikassa, jonne nykyisestä Venäjän Karjalasta, silloin tosin vielä Suomen puolella olevasta ja Laatokan saaressa sijainneesta Konevitsan luostarista tuli ortodoksisia munkkeja viime sotiemme jälkeen evakkoon Suomeen. Kertaakaan en ole päässyt katsomaan Hiekan päärakennuksia, joista jokunen on yhä vielä pystyssä ja hyvässä kunnossa, sillä paikalla toimii edelleen maatila. Alkuperäisen Karjalassa sijainneen luostarin rakennuksineen Laatokan saarella olen nähnyt kerran. Se oli vaikuttava kokemus sekin.
Keiteleen Hiekan Konevitsan luostarin päärakennus oli aiempi maatilan päärakennus.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokelmista)

Hiekan hautausmaan portti
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta vähän ennen Keiteleen Hiekan maatilaa nimensä mukaisesti hiekkaisen tien varressa sijaitsee Hiekan hautausmaa, kaunis ja samalla mielikuvitusta kiehtova paikka, jossa aivan oikeasti, jos sille vain antaa mahdollisuuden – aika katoaa. Tilalle tulee ajattomuuden tunne, rauha, hiljaisuus ja heiveröinen aavistus ikuisuudesta. Ehkä näin vanhempana on mukana vielä ripaus kaihoa ja kaipuuta.

Hiekan hautausmaa on samoin kuin Heinäveden Valamon luostarin hautausmaa, puisten ristien valtaama. Suurin osa hautausmaa-alueesta on täynnä Keiteleen Hiekassa kuolleita, sotaa pakoon evakkoon lähteneitä munkkeja ja jokunen luostarin työntekijäkin siellä on. Siellä on myös joitakin ns. siviilien, siis ei luostarin asukkaiden hautoja.

Konevitsan luostarin vaiheissa on ollut monenlaista mutkaa sekä ylä- ja alamäkeä. 1300-luvun lopulla pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen toimesta perustetun luostarin toiminta lakkasi sotien jälkeen Neuvostoliitossa ja jatkui taas ”luterilaisessa” Suomessa, jossa koko luostarilaitos oli enemmistölle äärimmäisen vieras ja outo asia.

Aivan kuten alkuaikojen myllerryksissä, luostari aina aika ajoin historian saatossa hävitettiin ja tuhottiin ja se nousi aina tuhon keskeltä uudelleen kukoistukseensa. Myös tulipalot, näiden ruotsalaisten ohessa, tuhosivat luostaria ja sen irtaimistoa, niin että munkit joutuivat lähtemään jo tuolloin 1500-luvulla, evakkoon Novgorodiin.

Seuraavalla vuosisadalla suomalainen ”sotasankari”, Laiska-Jaakko, Jaakko de la Gardie, tuhosi luostaria ja rakensi sen puretuista materiaaleista luterilaisia kirkkoja. 1700-luvulla luostari palasi takaisin Venäjän alaisuuteen ja luostari herätettiin uudelleen henkiin 1718.

Seuraavien vuosisatojen aikana luostari koki niin nousuja kuin laskuja. Tulipalot vaivasivat yhä ajoittain, uutta rakennettiin paljon ja henkisellä puolellakin koettiin niin hyvä aikoja kuin huonojakin aikoja muun muassa surullisen ajanlaskuriidan eli kalenterikiistan vuoksi.
Postikorttikuva Laatokan saaressa sijainneen Konevitsan luostarin yhden kirkon kirkkosalista ennen sotia olleessa loistossaan.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)
Suuri mullistus koettiin 1900-luvun alkuvuosikymmenien aikana, kun luostari tuli Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen, vaikka veljestö oli pääosin venäjänkielistä. Venäjän vallankumous oli aiheuttanut suuria ongelmia kirkolle ja ongelmat neuvostoliittolaisten osalta jatkuivat 1939-45 kun ensi alkoi Talvisota ja sen jälkeen Jatkosota, jotka pakottivat luostarin jälleen evakkoon, nyt siis tänne umpiluterilaiseen Suomeen.
Evakkoon lähdettiin Laatokan jäätä pitkin hevosilla.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)
Keiteen Hiekkaan luostari tuli 1940-luvun puolenvälin tienoilla ja Laatokan saari suljettiin kaikilta siviileiltä vuosiksi 1944-1990, jolloin alue oli sotilasalueena. Mm. luostarin hautausmaasta tehtiin jalkapallokenttä ja monia muita kauhistuttavia ”kirkon raiskauksia” tapahtui noina aikoina.
Konevitsan veljestöä igumeninsa Pietarin johdolla Keiteleen Hiekassa kellotornin edessä.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)
Suomessa olo oli myös vaikeaa. Veljestö vanheni, maataloustöihin ei riittänyt työvoimaa, kalusto ja kiinteistö rappeutuivat, kylmät ja ankarat sääolot huononsivat elinoloja ja ihmisiä alkoi siirtyä pois luostarista – kuka siviiliin, kuka palasi Neuvostoliittoon tai meni jonnekin muualle, toiseen maahan, toiseen luostariin. Eläminen alkoi olla vaikeaa taloudellisessakin mielessä ja viimein niittinä oli omalla tavallaan myös se, että luostarin viimeinen johtajakin siirtyi siviiliin.
Mikkelin ortodoksiselle hautausmaalle on haudattu Konevitsan luostarin noviisi Vasili Gladtsin (30.10.1892 Pietari - 14.2.1965 Mikkeli).
Kukahan hänkin oli ja miksi on Mikkeliin haudattu?
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Monien muutosten ja vaikeuksien kautta jäljellä oleva veljestö päätettiin viimein siirtää muutama vuosi aikaisemmin perustettuun Uuden Valamon luostariin v. 1956, jolloin muutti enää vain yhdeksän veljestön jäsentä. Hautausmaalla oli jo enemmän veljestön jäseniä kuin Valamoon muuttajia.

Kaiken tuon voi jollain tasolla aistia, kun vierailee Keiteleen Hiekan hautausmaalla. Surun ja sen, että moni oli joutunut jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan ”vieraaseen maahan”, missä kuoli yksin, unohdettuna eikä kukaan sukulainen edes tiedä, missä hauta on.
Simeonin ja Annan grobu Keiteleen Hiekassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse löysin yhden haudan tarinan jälleen vanhasta Aamun Koitosta. Ja mielenkiintoinen oli tämäkin tarina, joka kertoo Simeon Tuiskusta, joka on haudattu vaimonsa kanssa Keiteleen Hiekkaan ja heidän haudallaan on grobu, ortodoksinen, pieni hirsistä rakennettu, pientä taloa muistuttava hautamuistomerkki.

Simeon Tuisku on hautakiven mukaan syntynyt 18.5.1870 (ilmeisesti ns. vanhan kalenterin mukaan) ja kuollut 14.10.1952 eli muutama vuosi ennen Keiteleen Hiekan lopettamista. Hänen vaimonsa Anna, os. Dubonen (Tuupanen), syntyi 29.9.1881 ja kuoli jo aiemmin eli 9.8.1946, heti kohta sodan päätyttyä.
Aamun Koiton arkistoista löydetyssä kuvassa ovat kuvattuina Roman ja Simeon Tuisku Valamon luostarissa 1930-luvulla.
(Kuva © Aamun Koiton arkisto)
Aamun Koitto vuodelta 1981 kertoo, että grobu pystytettiin tuona vuonna 1981 Simeon Tuiskun lapsien, Roman Tuiskun ja Maija Ikäläisen toimesta. Se siunattiin 25. päivänä toukokuuta 1981 ja mukana toimituksessa olivat mm. Joensuun piispa Aleksi, silloinen Valamon luostarin johtaja, igumeni, myöhemmin Oulun hiippakuntapiispa, metropoliitta, nyttemmin eläkkeellä oleva Panteleimon sekä muutama muukin Valamon veljestöstä,. Mukana oli myös pappisseminaarilainen, joka vielä silloin käytti nimeä Jorma Heikkinen, nykyisin hänet tunnetaan Joensuun piispa Arsenina, joka vuoden 2018 alusta hoitaa apulaispiispana ja väliaikaisena myös Kuopion ja Karjalan hiippakunnan piispan tehtäviä.
Siemeonin poika Roman Tuisku (s. 4.10.1920 Suojärvi - k. 27.5.1993 Rovaniemi) on haudattu Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suojärven Hallakylässä syntynyt Simeon Tuisku pääsi ortodoksien tietoisuuteen teosta, jota tiettävästi ei kukaan Laatokan-Karjalan asukas aiemmin ollut tehnyt – onkohan hänen jälkeenkään: hän teki pääasiassa jalkaisin pyhiinvaelluksen pyhään maahan, Jerusalemiin ja Vapahtajan asuinsijoille. Tiedetään, että hän joutui käyttämään myös hieman rautatiekuljetusta ja osan matkasta hän teki laivalla, kun ylitti merta.

Simeonin pyhiinvaellusta edesauttoi hänen ammattinsa. Hän oli näet räätäli ja tekemällä välillä räätälintöitä, hän saattoi kustantaa matkan. Sen lisäksi matkaa edisti hänen venäjänkielen taitonsa, jonka hän oli hankkinut nuoruudessaan, kun työskenteli Pietarissa.

Tiedetään, että Simeon Tuisku vietti kaikki talvet Valamon luostarissa – siis Laatokan saarella ennen Suomeen siirtymistään. Ennen sotia hän ennätti kerätä rahoituksen ja rakennuttaa Suojärven Hallaselkään ortodoksisen rukoushuoneen, tšasounan. Viimeiset vuotensa ennen kuolemaansa 1952 hän sitten vietti Keiteleen Hiekassa.
Keiteleen Hiekan hautausmaalta löytyy myäs Simeon Tuiskun sukulainen, veljen vaimo Akulina Rötsä (11.6.1875 - 10.6.1948)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Eli mielenkiintoisia tarinoita noiden Keiteleen Hiekan hautoihin liittyy ja tässä oli vasta ensimmäinen. Muitakin varmaan on ja niiden aika tulee sitten, kun on aika. Itseäni jäi kovasti kiinnostamaan yksi hauta, jonka äärellä viime kesänä kävin. Haudassa oli ilmeisesti kaksi Vänttiä, Pekka ja Kauko Väntti, joista Pekka eli vuodet 1898 – 1947 ja tuo Kauko oli kuollut 1954 Ranskassa.
Pekka ja Kauko Väntin hautakivi heinikon suojassa Keiteleen Hiekassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Heti liitin mielikuvistuksessani Kaukon varmaan muukalaislegioonaan tai mihin kaikkeen sitä nyt Ranskassa kuolleen voisikaan liittää. En tosin oikeasti tiedä hänestä mitään muuta kuin nuo hautakiven tiedot: syntynyt vuonna 1925 ja kuollut heinäkuussa 1954. Mutta jospa hänenkin tarinansa joskus selviäisi.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

P.S. Tätä kirjoittaessani selvisi, että Simeon Tuisku on kaukainen sukulaiseni. Hän oli isäni 7. serkku ja hänen poikansa Roman siis minulle 8. serkku.

(Kirjoituksen lähteet: kirjoittamani Ortodoksi.netin artikkeli ”Konevitsan luostari”  sekä Aamun Koiton nr. 14-15/1981 artikkeli ”Grobu pyhissäkävijän haudalle)

Katso vielä YouTube-tarina Keiteleen Hiekasta, "Tarina rannekellosta ja kenotafista":


EDIT 14.1.2018: Simeon eli Simo Tuiskun pyhiinvaellusmatkasta löytyi matkakertomus sotavuoden 1944 Aamun Koiton numerosta 8/1944. Ko matkakertomus "Pyhiinvaellus Palestiinan pyhille paikoille" löytyy Ortodoksi.netin sivuilta osoitteesta:
http://www.ortodoksi.net/index.php/Pyhiinvaellusmatka_Palestiinan_pyhille_paikoille

maanantai 8. tammikuuta 2018

160. 82 vuotta luostarissa

Heinäveden Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarissa vieraillessani – etenkin kesäaikaan – käyn usein luostarin hautausmaalla. Useat rivit puuristejä tuolla hautausmaalla muistuttavat monesta asiasta: siitä, että joskus luostarissa on ollut paljon kilvoittelijoita, munkkeja, mutta ne ovat myös muistutus maamme viime sodista, joiden seurauksena myös munkit joutuivat jättämään asuinseutunsa, vanhan luostarinsa ja siirtymään Suomeen kuten lukuisa joukko muitakin Karjalan evakkoja. Näiden karjalaisten evakkojen joukossa oli myös isäni.
Munkkien hautoja Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
[Kuvat suurenevat, kun klikkaat niitä hiirellä]
Toinen erikoinen piirre Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalla ovat lukuisat nunnien, naispuolisten luostariasukkaitten haudat. Joitain saattaa ihmetyttää, miksi miesluostarin hautausmaalla on nunnien hautoja. Nämä kaikki nunnat ovat lähistöllä sijaitsevan toisen luostarin, Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin nunnia.

Syy nunnien hautaamiseen Valamoon oli yksinkertaisesti se, ettei Lintulan luostarissa ollut alkuun omaa hautausmaata ja luostarin asukkaat kuoleman jälkeen piti haudata Valamoon Lintulan luostarin alkuvuosina. Nunnia on haudattu Valamon ja Lintulan lisäksi ainakin pariin muuhunkin hautausmaahan heidän evakkotaipaleensa aikana, jolloin kuoli joitain iäkkäitä nunnia tuon raskaan matkan aikana.
Kirjailija Pentti Saarikosken hauta Valamon hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Valamo hautausmaalta löytyy myös joukko ns. siviilien hautoja eli sellaisten ihmisten hautoja, jotka eivät olleet veljestön jäseniä. Jotkut heistä olivat luostarissa työskennelleitä, siellä pitkään asuneita ja toiset jollakin tavalla luostarin ystäviä ja tukijoita, jotka ovat saaneet hautapaikan luostarin hautausmaalta. Yksi tällainen hauta, jossa käy paljon ihmisiä, on kirjailija Pentti Saarikosken hauta. Hänet on haudattu sinne ja haudalla on ortodoksinen puuristikin, vaikka ei tainnut kirjailija olla ainakaan suurinta osaa elämästään paljoakaan uskonnon ja uskonnollisuuden kanssa tekemisissä. Mutta elämänsä loppuaikoina hän löysi ortodoksisuudesta rauhaa ja hän vietti pitkiä aikoja luostarissa.
Kirjailija Elina Karjalaisen ja hänen puolisonsa grobu, karjalais-ortodoksinen hautamuistomerkki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muitakin kirjailijoita löytyy hautausmaalta. Sinne on haudattu puolisonsa kanssa ”Uppo-Nallen äiti”, kirjailija Elina Karjalainen, joka myös oli suuri luostarin ystävä ja tukija. Munkkien ja edellä mainittujen muiden ihmisten lisäksi hautausmaalta löytyy kolmen ortodoksisen piispan, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavalin, Joensuun piispa Aleksin ja Laatokan piispa Markuksen haudat ja joitain muitakin pappishenkilöiden hautoja.
Ortodoksisten piispojen hautoja Valamossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ehkä tämä oma ikääntyminen jollakin tavalla vaikuttaa siihen, että tulee käytyä hautausmailla, mutta on minulla noihin vierailuihin muitakin syitä. Mm. sukututkimus, sillä haudat ovat oivallisia lähteitä tutkia omaa sukua. Ja sukulaistenkin hautoja Valamostakin löytyy. Mutta muitakin syitä vielä varmaan löytyy: siellä on myös tuttujen ihmisten, sellaisten, joita on joskus elämänsä varrella tavannut ja heitä voi tällä tavalla käydä tervehtimässä.

Valamossa on monta hautaa, jotka pysäyttävät ja varmaan melkein yhtä monesta syystä. Niiden äärellä on hyvä miettiä omaa taivaltaan ja ehkä – ainakin jo tässä iässä – pohtia tulevaa kuolemaansakin.
Lintulan luostarin nunna Eugenian puinen hautaristi Valamon hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Yksi hauta pysäyttää minut aina pohtimaan kysymyksiä. Miksi? Tänään löysin vastauksen tuon haudan miksi-kysymyksiin, kun selasin vuoden 1990 huhtikuussa ilmestynyttä ortodoksista Aamun Koitto lehteä. Siinä kerrottiin enemmän maaliskuussa kuolleesta nunna Eugeniasta (Jevgeniasta), joka syntyi vuonna 1902 ja kuoli 1990 ja sinä aikana hän ennätti olla luostarissa kokonaista 82 vuotta.

Lintulan luostarin iäkäs kilvoittelija nunna Eugenia tai joskus nimi kirjoitetaan myös muodossa Jevgenia, siviilinimeltään Tatjana Iljeva Golovina kuoli siis 88-vuotiaana Heinäveden terveyskeskuksessa 9. maaliskuuta 1990.

Hän oli syntynyt Kurskin läänissä Venäjällä 9. tammikuuta vuonna 1902 talonpoikaisperheeseen. Mutta perhettä kohtasi ankara isku, kun pientä Tatjanaa lukuun ottamatta kaikki lapset kuolivat lyhyessä ajassa keuhkotautiin. Tuohon aikaan voimakkaasti alueella vaikuttaneen ja Lintulan luostarin kanssa paljon tekemisissä olleen papin, myöhemmin pyhäksi kanonisoidun, Johannes Kronstadtilaisen siunauksesta perheen isä, äiti ja pieni Tatjana-tytär siirtyivät nyt Lintulan luostariin Suomeen, Karjalan Kannakselle. Siis ns. vanhaan Lintulaan, joka sittemmin muutti myös Suomeen ja jonka paikalle Kivennavalle on myöhemmin joitakin vuosia sitten perustettu uusi luostari.

Tatjanan isä toimi Lintulassa seppänä, äiti oli sisarten apuna työssä, Tatjana itse kävi luostarin orpokodin koulua. Pian isä kuitenkin kuoli. Äiti vihkiytyi silloin nunnaksi nimellä Jevnikia ja hän kuoli sittemmin Heinäveden Lintulassa vuonna 1956, siis jo silloin, kun luostari oli lähtenyt evakkoon ja erilaisten vaiheiden kautta päätynyt Heinävedelle.

Tatjana vihittiin nunnaksi Lintulassa vuonna 1947, noin vuosi sen jälkeen, kun luostari oli asettunut Heinäveden Palokkiin, lähelle jo hieman aiemmin samoille seuduille, melkein naapuriin muuttanutta Valamon luostaria. Lintulan luostarin rahastonhoitajaksi hänet valittiin vuonna 1953. Hänen kuuliaisuustehtävänään oli lukea ja laulaa kirkon jumalanpalveluksissa. Hänestä kehittyikin kirkon jumalanpalvelusjärjestyksen erikoistuntija.
Lintulan sisaristoon kuulunut nunna Eugenia (Jevgenia).
(Kuva Aamun Koiton sivuilta)
Elämän vaiheittensa vuoksi nunna Eugenia tuli Lintulaan siis jo kuusivuotiaana. Näin hänen luostarikilvoituksensa pituudeksi tuli kaikkiaan 82 vuotta, vaikkakin nunnana hän oli vain vuodesta 1947.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

torstai 28. joulukuuta 2017

159. Varsinainen hiekkapiitsi - huh, huh!

Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kuten eräässä edellisessä Espanja-jutussani kerroin, usein ei pääse sellaisiin kohteisiin, jotka salpaavat hengityksen, kuin ehkä sattumalta. Joskus hyvän suunnittelun perusteella tosin saattaa tietää ja odottaa jotain sellaista, mikä sitten kyllä salpaa. Menneinä vuosia – nuorempana – kun matkustelin paljonkin perheeni kanssa, suunnittelin kaikki kohteet melko tarkasti. Tutkin ne ennakkoon sen verran kuin oli mahdollista sen aikaisista tietolähteistä eli lähinnä matkaoppaista ja selvitin, missä jokin mielenkiintoinen kohde sijaitsee.

Sittemmin olen vaihtanut tyyliä. Usein lähden matkalle se suuremmin suunnittelematta muuta kuin ilmansuunnan – pohjoiseen vai etelään. Omalla autolla liikkuessa tienristeyksissä melkeinpä heitän lantilla – oikealle vai vasemmalle. Näin olen toki päässyt mielenkiintoisiin paikkoihin, mutta ihan varmasti paljon mielenkiintoista on jäänyt näkemättä, vaikka se olisi saattanut joskus olla lähelläkin.

Onneksi suvussa on muita – nuorempia – jotka vielä osaavat tai oikeammin viitsivät suunnitella matkaa etukäteen ja pohtia vierailukohteita, ilman tällaista en olisi koskaan eksynyt Punta de la Banyaan.
Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Punta de la Banya on niemi ja luonnonsuojelukohde Kataloniassa, alueella jossa 2017 – 2018 taitteessa tapahtuu paljon, koska alue haluaa itsenäistyä omasta maastaan Espanjasta. Paikka sijaitsee noin parinsadan kilometrin päässä Barcelonasta, merenrannikkoa pitkin ajettaessa, tai jos tulee Madridista, matkaa kertyy jo noin 500 km.
Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse en tiennyt paikasta mitään tai oikeastaan en tiennyt edes tuollaisen paikan olemassaolosta. Niinpä ihmetys oli melkoinen, kun lähdimme ajamaan tietä pitkin kohti tuota niemeä. Hiekkaa ja hiekkarantaa oli ympärillä silmänkantamattomiin. Välillä ajoimme kilomerikaupalla kapeaa hiekka tietä, jossa meri oli molemmin puolin tietä ja melkein iski epätoivo, pääsemmeköhän me tästä johonkin, mutta kohta saavuimme ”aakeelle laakeelle” täynnä hiekkaa, hiekkadyynejä ja merenrantaa.
Lisää kuvatekstiPunta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Koska olimme Espanjassa – anteeksi, ei kun Kataloniassa – sää oli lämmin, mutta ihmisiä ei näkynyt missään tai jos nyt näkyi yksi siellä, toinen tuolla. Syytä en tiedä, miksi siellä ei silloin ollut ihmisiä, joten tunnelma oloi hieman outo. Oli kuin olisi johonkin saastuneeseen paikkaan saapunut, paikalliseen ”Tsernobyliin”.
Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Löysimme pien tavernakin, mutta tuolien ja pöytien sekä katoksen lisäksi siellä ei kuitenkaan ollut ihmisiä, tarjoilusta nyt puhumattakaan. Ainut elävä kohde oli eräänlainen pakettiauto, jonka edessä oli jotain laitteita. Vaikutti suuresti siirrettävältä tutka-asemalta, kansallisuutta emme kuitenkaan menneet selvittämään.
Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Rehellisesti sanottuna, emme ymmärtäneet silloin, enkä ymmärrä vieläkään, miksi paikka oli lähes autio, vaikka sää oli ihan kohtuullinen ”turistisää” ainakin suomalaiselle. Mutta olihan siellä Espanjassa toki muutakin, mitä aina aika ajoin ihmettelin, joten samaan kasaan meni tuokin.
Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hieman heräsi epäilys, saako tänne ajaa omalla autolla, mutta kun kukaan ei estänyt, ajoimme. Lähin suurempi paikka, joka kannattaa laittaa navigaattoriin, jos alueelle haluaa mennä, on Sant Carles de la Ràpita, jos on reilut viisi kilometriä Punta de la Banyaan, jonka koordinaatit ovat
N 40,56667° / E 0,63333°


Leiriintyminen oli alueelle kielletty, vaikka tilaa olisi ollut mielin määrin siihenkin. Uimassa sai toki käydä, jos sellainen kiinnosti. Autolla ei ainakaan luvallisesti saanut ajelle hiekkadyyneillä, mutta oli siellä ainakin jälkien perusteella ajelleet muutkin. Mitään muita ”palvelupisteitä” emme tuon aution tavernan lisäksi nähneet, mutta en sitten tiedä, mikä on tilanne mahdollisen tiukimman sesongin aikana. Pitänee joskus käydä katsomassa tarkemmin.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
 
nettihoukka@gmail.com

torstai 21. joulukuuta 2017

158. Montserrat, sahattu vuori

Kuten aiemmassa blogijutussani kerroin, Espanjasta – tai onpa se sitten Kataloniaa tai Baskimaata – löytyy runsaasti kirkollisia kohteita niille, jotka sellaisissa haluavat vierailla. Niitä löytyy suurista ja pienistä kaupungeista ja syrjemmältä maaseudultakin. Yksi kuuluisimmista tällaisista kohteista on vuonna 1025 – jälleen muuten juuri ennen suurta skismaa (1054) – perustettu Montserratin benediktiiniläisluostari – Santa Maria de Montserrat tai katalaaniksi Abadia de Montserrat.
Luostariin voi tulla myös junalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
(Kuvat suurenevat, kun niitä klikkaa hiirellä)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostari on omistettu Katalonian yhdelle hiippakunnan suojeluspyhälle, tai pitäisi kai sanoa pyhimykselle, kuten se sanotaan roomalaiskatolisessa kirkossa. Pyhimys on Montserratin neitsyt, La Verge de Montserrat tai Mare de Déu de Montserrat, joka tunnetaan myös nimellä La Moreneta. Me tunnemme sen myös muilla nimillä, kuten esimerkiksi Musta Madonna, sillä pyhimys on kuvattu mustaksi Neitsyt Mariaksi Jeesus-lapsen kanssa.
Musta Madonna sijaitsee suuren kirkon päädyssä parvella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
La Moreneta on yhdessä pyhän Georgioksen (katalaaksi Sant Jordi) Katalolonian omia pyhiä, omia pyhimyksiä. Mustan Madonnan patsaaseen sanotaan olevan kaiverrettu sanat ''Negra Sum Sed Formosa", joka on latinaa ja tarkoittaa: ”Olen musta, mutta kaunis”.
Mustan Madonnan luo on aina pitkä jono.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Roomalaiskatolisen kirkon päämies, paavi Leo XII, kanonisoi tai ilmeisesti termi on oikeampi sanoa, myönsi kanonisen kruunun (coronatio canonica), kuvalle 11.9.1881 ja se on yksi Euroopan ns. Mustista Madonnoista, katalaaksi siis La Morentata (suomeksi lienee jotain sellaista kuin pieni tumma tai pieni tummaihoinen). Patsaasta on hurskaasti sanottu, että se on Jerusalemista varhaiskristityltä ajalta, mutta todennäköisempää on, että se on romaaniselta ajalta ja paljon nuorempi, ehkä myöhäiseltä 1100-luvulta.
Musta Madonna, Mare de Déu de Montserrat, La Moreneta
(Kuva: Wikipedia)

Pyhän Johanneksen patsas luostarissa.(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostari sijaitsee jylhissä ja akuniissa maisemissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Montserratin vuori, jossa luostari sijaitsee, on ollut pyhä vuori jo ennen kristinuskoa ja siellä tiedetään olleen roomalaisten ajalla Venus-jumalalle omistettu temppeli. Yhden legendan mukaan Musta Madonna olisi siirretty vuorelle jo saraseenien hyökkäyksen aikoina eli jo 700-luvun alkuvuosina. Toisen legendan mukaan benediktiinimunkit eivät voineet siirtää patsasta luostariin, vaan kirkko piti rakentaa patsaan ympärille. Nykyisin patsas sijaitsee kirkon takaosassa parvella, jossa se on hyvin suojattu lasikuvulla, koska paikalla vierailee vuosittain runsaasti pyhiinvaeltajia. Vain oikea käsi on kuvun ulkopuolella. Sinne sai nytkin jonottaa ihan kohtuullisen ajan. Rituaaleihin kuuluu suudella Madonnan oikeassa kädessä olevaa kultaista maapalloa.
Maisemien huippujen sanotaan muistuttavan Barcelonan Sacre Coeurin torneja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sen verran patsaasta voi muuten löytää ortodoksisuuttakin, että Jeesus-lapsi, joka istuu Madonnan polvien päällä, siunaa kansaa perinteisellä ortodoksisella – ei läntisellä – siunausasennolla. Patsasta on oletettavasti sen vaaletessa maalattu uudestaan mustaksi ja erilaisilla tutkimuksilla on todettu, että viimeisin maalaus on tapahtunut ehkä 1700-luvulla.

Köysiradalla luostariin saattaa olla mahtava jkokemus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Junallakin sinne pääsee.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ihan perille asti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Montserratin luostariin voi toki yrittää mennä omalla autolla ja hyvällä tuurilla löytää jopa sille parkkipaikankin – hieman ajankohdasta tiippuen. Mutta toinen hyvä tapa mennä sinne on Monistrol de Montserrat –asemalta cremallera-vuoristojunalla alle 20 euron hinnalla (edestakaisin) tai Montserrat Aeri -asemalta köysiradalla, jota nyt ei ole tosin vielä kokeiltu. Jos omaa autoa ei ole käytössä, Montserratiin pääsee Barcelonasta myös junalla, joka lähtee Place Espanyalta. Maanteitse Barcelonasta Montserratiin on matkaa noin reilut 60 km ja junalla mentäessä yhteydestä riippuen noin 2-3 tuntia.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostari on suosittu turistikohde ja myös pyhiinvaelluskohde. Historiansa aina se on kokenut nousuja ja laskuja. Mm. Napoleonin joukot polttivat sen 1800-luvulla, samalla vuosisadalla valtio takavarikoi kaikki luostarit, jolloin Montserratin luostari hylättiin. Se ”jälleen rakennettiin” sitten taas tuon vuosisadan lopulla.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

157. Vierailulla Gaztelugatxessa – siis missä?

Minä olen ollut melko nihkeä matkustelemaan Espanjassa. Vaikka olen kiertänyt Eurooppaa laidasta laitaan, en vielä koskaan ole ollut valmismatkalla Kanarian saarilla tai siellä päinkään. Olen käynyt Manner-Espanjassa kerran. Se oli ihan hyvä matka, vaikka tosin suurimman osan ajasta taisimme olla Espanjan sijasta Kataloniassa ja Baskimaalla.

Kirkko-, luostari- ja museomatkaajalle Espanja, Katalonia ja Baskimaa ovat varmaan ihanteellisia matkakohteita. Ja varmaan ne ovat sitä myös rantalomailijoille ja lämpöä hakeville. Baskimaalta löytyy muutama aivan upea kohde, jotka tosin pitää ensi tietää, että siellä osaa käydä. Yksi niistä on Gaztelugatxe – paikka, jonka nimeä en todennäköisesti osaa kertaakaan sanoa oikein, mikä se on. Siitä on väkisin vääntynyt muoto: katselugate.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Gaztelugatxe on itse asiassa pienen pieni saari Biskajan rannikolla Espanjan pohjoisosassa ja saaren oikea nimi on helpompi: Bermay. Saari on ihmisten rakentaman sillan avulla yhdistetty mantereeseen ja siellä voi siis vierailla ilman venettä. Autolla ei tosin perille pääse, vaan auto pitää jättää pienen matkan päähän, josta kävellä. Tuo autojen pysäköinti voi kauniina kesäpäivinä parhaimpina turistiaikana olla ongelma, koska tilaa on vähän: pieni parkkipaikka ja tienvarret.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Varsinainen kohde sijaitsee saaressa sen huipulla aika monen kivisen rappusen päässä. Siksi se ei oikein sovellu hyvin huonosti käveleville tai polvi- ja lonkkavammaisille. Kohde huipulla on noin 1000-luvulta peräisin oleva erakkola, pieni luostari, joka virallisemmalta nimeltään on Gaztelugatxekon Doniene in Basque tai espanjaksi San Juan de Gaztelugatxe, joka on omistettu – kuten nimi San Juan jo kertookin – Johannes Kastajalle, jonka ortodoksinen maailma tuntee paremmin nimellä pyhä Johannes Edelläkävijä.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Luostari ei tosin ole ortodoksinen, vaan kuten lähes koko Espanja – roomalaiskatolinen – vaikka sen alku sijoittuukin ns. suuren skisman eli kirkkojen eron alkuhetkiin. Joidenkin arvelujen mukaan elämää saarella olisi ollut jo 900-luvulla, jolloin sen ihan hyvin voisi lisätä ns. jakamattoman kirkon kohteisiin, mutta seuraavat reilut tuhat vuotta ovat muovanneet siitä täysin roomalaiskatolisen kohteen.

Paikka on kuin linnoitus ja tuo nimi, Gaztelugatxe, tuleekin baskin kielen sanoista gaztelu (linnoitus) ja gaitz (valtava) eli hieman jotain samaa kuin valtava, karhea linnoitus. Paikka on monella tapaa luonnonkaunis, koska se sijaitsee rannikolla ja jossa samalla on muodostunut paikalle oma suojattu biotooppinsa, joka ulottuu pitkälle pitkin Biskajanlahden rannikkoa.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aaltoileva, meren laineiden hakkaamaan kallioon on muodostunut vuosisatojen tai varmaan vuosituhansien aikana luolia ja tunneleita komeine holvikaarineen. Erakkolasta on komeat näköalat merelle ja sieltä löytyy tarvittaessa vaikka tuulensuojaisa paikka piknikille.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Perille meno reilusti yli kahdensadan kivirappusen ja kivisten käytävien ja siltarakennelmien päähän kannattaa. Erään legendan mukaan päästyään perille ylös asti, siellä pitäisi soittaa pientä kelloa kolme kertaa ja toivoa samalla jotakin.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Perillä olevan erakkolan kirkon lahjoitti juuri vuosi ennen virallista suuren skisman ajankohtaa eli vuonna 1053 Biskajan hallitsija don Íñigo López lähistöllä sijaitsevan Johannes Kastajan luostarin, San Jose de la Peñan erakkolaksi ja sinne on haudattu niin erakkolaan kuin lähistölle todennäköisesti luostarin asukkaita joskus 900 – 1200-luvuilla. Myöhemmin erakkola tuhottiin ensimmäisen kerran 1593 englantilaisen merikapteenin ja orjakauppiaan, sir Francis Draken toimesta ja myöhemmin uudelleen kunnostettu rakennus paloi useita kertoja, viimeksi 1978. Pari vuotta myöhemmin 1980 se kunnostettiin jälleen ja otettiin uudelleen vihittynä lähistöllä sijaitsevan San Pelayon seurakunnan käyttöön.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Erakkolaan on kertynyt vuosien saatossa runsaasti ns. votiiveja eli eräänlaisia kiitoslahjoja Jumalalle ja pyhille ihmisille niiltä, jotka ovat joskus selvinneet haaksirikoista tai muista merionnettomuuksista.

Paikalla on historian saatossa ollut monenlaista merkitystä niin strategisessa mielessä kuin myös laajemmin mm. hugenottien sodassa, Biskajan ja Kastilian kahinoissa ja vielä Espanjan sisällissodassakin. Paikka on jopa päässyt yhden HBO:n fantasiasarjan Game of Thronen kuvauspaikaksi.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

tiistai 31. lokakuuta 2017

156. Grönlanti avautuu matkailijoille

Tämä juttu on hieman myöhässä täällä blogissa. Matkan tein vuonna 2004, mutta eipä nuo asiat paljoakaan ole siitä muuttuneet 12-13 vuodessa.
---
Grönlanti juhli 2004 alueensa autonomisen itsenäisyytensä 25-vuotista taivalta samalla laajemmasta itsenäisyydestä haaveillen. Toiveita tällaisesta ajattelusta on hieman muokannut ja lisännyt mm. Grönlannin koko ajan lainsäädännöllisesti itsenäisemmäksi muuttuva asema Tanskan osana. Osana itsenäisyysajattelua on myös nähtävä se hallinnollinen kummallisuus, että Grönlanti Eurooppaan kuuluvana hallintoalueena ei kuulu Euroopan unioniin, vaikka emämaa Tanska siihen kuuluukin. Toisaalta vierailu Grönlannissa osoittaa pian kävijälle, etteivät EU:n hassut direktiivit koskaan toimisi jään ja lumen peittämässä Grönlannissa.

Yksipuolinen elinkeinorakenne

Saaren yksipuolinen elinkeinorakenne ja riippuvuus emämaan Tanskan avustuksista ovat vaikeuttaneet harmittavasti myös alueen itsenäistymispyrkimyksiä. Mielipidetiedustelujen mukaan suuri enemmistö haluaisi Grönlannin itsenäistyvän, mutta lähes 300 vuoden riippuvuuden katkaiseminen Tanskasta ei ole helppoa. Tähän saakka lähes kaikki Grönlannin valuuttatulot ovat kertyneet joko kalan tai rapujen myynnistä. Nyt turistit toivotetaan tervetulleiksi myös Grönlantiin ja saarelle on oman hallituksen toimesta luotu erilaisia matkailua edistäviä ja tukevia toimia ja kehityssuunnitelmia.

Suomestakin järjestetään retkiä Grönlantiin, mutta helpoiten sen on voinut tehdä jo aiemmin esim. Islannin vierailun yhteydessä, sillä Reykjavikista – Islannin pääkaupungista – on suora lentoyhteys päivittäin itägrönlantilaiseen Kulusukiin ja lentoaika pienellä potkurimatkustajakoneella on vain pari tuntia.

Kulusukiin on perustettu paikallisesti ajatellen korkeatasoinen hotelli keskelle ”ei-mitään”, keskelle jäätä ja lunta, tuiskua ja pakkasta. Matkan Islannista voi tehdä myös päiväretkenä aamukoneella Grönlantiin ja iltakoneella takaisin Islantiin, jos hotelli Kulusukin todella korkeat hinnat pelottavat. Päivämatkallakin näkee ja kokee paljon, jos kuntoa ja voimia riittää. Kuntoa tarvitaan, sillä lentokenttäkuljetus toimii omin jaloin ja matkaa lentokentältä Kulusukin kylään on kävellä n. 3-5 km yhteen suuntaan. Vuodenajasta ja säästä riippuen kävelyyn kuluu aikaa jopa tunti, mutta matkan varrella on lukuisa joukko kohteita katseltavaksi, kuvattavaksi, ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi. Tarvittaessa voi käydä vaikka matkan varrella olevan hotellin baarissa nauttimassa virvokkeita. Niitä voit ostaa paikallisella omalla valuutalla eli Tanskan kruunuilla tai halutessasi vaikka Islannin kruunuilla tai vaikka euroilla.

Tavanomaisesta poikkeava turistikohde

Rantalomalle Kulusukiin ei kannata mennä, sillä kesälläkin paikka on jään ja lumen saartama. Talven noin viiden metrin lumikerros ei ole kaikin paikoin sulanut kesälläkään ja kylää ympäröi koko kesän joko kiinteä tai ahtojäävyöhyke. Lämpötilakin voi vaihdella kesäkuukausina muutamasta plusasteesta reiluun pakkaseen. Hauska katselukohde onkin luontokohteiden lisäksi mm. amerikkalaiset turistit, joilta monelta puuttuu täysin todellisuuden taju pukeutumisessa. Useat heistä kuvittelevat ihmisten asuvan siellä edelleen igluissa keskellä jäätä ja lunta, jääkarhuja ja hylkeitä harppuunoilla metsästellen. Ja siksi he pukeutuvat oletuksen mukaisesti Nikita-mallisiin karvahattuihin ja Pohjoisnavan haahkauntuva-asuihin auringon paistaessa lämpimästikin.

Toki näitä perinteisiä, jo historiaan kuuluvia elämisen muotojakin on turisteille tarjolla, pitäähän heille antaa sitä, mitä he odottavat. Eri asia on sitten, miten todellista ja aitoa tämä on. Kulusukissa on tarjolla alkuperäistä inuiittitanssia ja –laulua, harppuunametsästysesitys periteisellä hylkeennahkaisella kajakilla jäälauttojen seassa, mutta löytyy sieltä aitoja nykyasioitakin: hylkeen käsittelylaitokseen tutustumista, venesafari jäävuorten seassa tai vaikka koiravaljakkoajelu jäätiköllä.

Turisteja vierailee paljon juuri Pohjois-Amerikasta, sillä sieltä on lyhyt ja nopea yhteys Islantiin. Myös aasialaisten turistien määrä on lisääntynyt huomattavasti. Kesällä ei ole tavatonta, jos puolet tai jopa suurin osa koneen matkustajista on Kiinasta, Thaimaasta tai muualta Aasiasta. Sesonkiaikaa on kesäkuun puolestavälistä syyskuun puoleen väliin. Koko Grönlannin hotelliyöpyjien määrä on yhä vielä melko vähäinen, noin 30000 matkailijaa vuodessa ja lisäksi noin 90000 ristelymatkailijaa.

Luontomatkailua ja elämyksiä

Jokaisella alueella on omat erikoisuutensa, se voi olla vaikka hiljalleen Jäämereen valuva jäätikkö, josta lohkeilee jäävuoria mereen, tai edellä mainitut koiravaljakkoajelut tai kajakkimelonnat tai vaikka majoittuminen paikallisten asukkaiden koteihin ja tutustuminen paikalliseen elinkeinoon, metsästykseen. Myös uusia moderneja tuotteita on nykyään matkailijoille tarjolla kuten esim. hiihtotapahtumia ja nykyaikaista jäägolfia, joita on tarjolla etenkin eksotiikkaa ja extreme-kokemuksia etsiville, jo kaiken kokeneille matkailijoille.

Useimmille turisteille kuitenkin jo saaren luonto, elinolosuhteet ja elämänmuoto jo yksistään ovat kokemus näkemisen arvoinen asia. Kun kaupan kassan telineestä saa ostaa kiväärin yhtä helposti kuin tupakka-askin, se tuntuu oudolta. Kun katselet ihmisten jokapäiväisiä askareita, heidän talojaan ja elinpiiriään, tunnet suurta tyydytystä omista kotioloistasi, vaikka olisivat kuinka kehnot tahansa. Siinä riittää meille länsimaisille ihmisille ihmettelemistä, kun taloissa ei ole vesijohtoja eikä viemäreitä, ei nykyaikaisia vessoja, kun kylässä on posti, kauppa, turistimyymälä ja kirkko sekä kunnantalo, eikä pahemmin muita huvituksia. Kotiin palaaminen tuntuu juhlalta ja vielä viikkoja mietimme, miten ihmiset oikein Grönlannissa selviävät elämästään.

Paikallinen hallitus on nostanut turismin ja saaren valtavien luonnonvarojen, kuten öljyn, timanttien, kullan ja muiden mineraalien taloudellisen hyödyntämisen tulevaisuuden kehittämiskohteiksi. Näillä pyritään laskemaan riippuvuutta kalastuksesta ja muista merenantimista saatavista valuuttatuloista.

Turismilla haittapuoliakin

Toki turismilla ja sen oheistuotteella, mukana tulevalla länsimaisella elämänmuodolla on haittapuolensa. Aito grönlantilainen elämäntapa on pian lopullisesti mennyttä, jo nyt nähtävissä olevat länsimaiset ongelmat korostuvat suljetussa, pienessä yhteisössä: periteinen hylkeenmetsästys on vaihdettu sosiaaliturvan metsästykseen, alkoholin väärinkäyttö lieveilmiöineen on lisääntynyt huikeasti, sairaudet, työttömyys, väkivalta ja muukin rikollisuus lisääntyvät, jne.

Ilmiö lienee sama, mikä on jo vuosia sitten koettu mm. Kreikan saarissa, oma alkuperäinen elämäntapa on vaihdettu halpatuote-elämäntapaan, jota tarjoillaan turisteille kauniissa kiiltopaperissa. Entinen grönlantilainen elämäntapa, jolla on selvitty satoja jopa tuhansia vuosia, on sysätty syrjään modernin elämäntavan tieltä ja ihmiset ovat omassa elämässään eksyksissä. Perheen roolit muuttuvat: isä ei mene metsälle, äiti ei valmista ruokaa isän metsästämästä saaliista, lapset eivät opettele isän ammattia. Tilalle ovat tulleet työttömyys ja sosiaaliavustukset, helpot ja riistakantaa rankasti verottavat metsästystavat, kaupan valmiseinekset sekä saarelle tarpeettoman tanskankielen opettelu ja valmistautuminen olemattomiin ammatteihin ja sen seurauksena mahdollisesti pakkomuutto Tanskaan ja täysin erilaiseen länsimaiseen elämänympäristöön, tapoihin ja kulttuuriin.

Koska viime vuosien matkailijamäärät ovat vielä olleet kovin pieniä ja vierailusesongit kuitenkin ajallisesti lyhytaikaisia, saarelta löytyy toki aitojakin tutustumiskohteita, mutta vierailulla alkaa olla kiire, jos niitä halutaan nähdä. Edelleen voit ostaa Kulusukin ainoasta kaupasta tai pakallisesta asukkaalta aidot ja tosi hyvät hylkeennahkasormikkaat tai vaikka koko puvun tai Grönlannin pääkaupungin Nuukin torilta naposteltavaksi palasen valaan nahkaa, jossa on hitunen rasvaa jäljellä. Jo pelkkä tori nyljettyine hylkeineen, erilaisine hajuineen, äänineen ja ihmisineen on Kokemus isolla k-kirjaimella. Tai veneretki jäävuorten lomassa, missä voit nähdä monenlaisia eläimiä niin vedessä kuin jäällä, ei jätä yhtään kylmäksi, vaikka lämpötila saattaakin olla kesäkuussa vain plus kolme astetta.

Mahtava, mutta kallis Kokemus

Matkustaminen Grönlantiin islantilaisella lentokoneellakin on kokemus. Kun koneen pilotti sattuu sopivalle tuulelle, hän saattaa ajeluttaa matkustajia vuorten seassa katselemassa lohkeilevan jäätikön reunaa tai jylhiä jopa pelottavia vuoristosolia. Ei ole myöskään tavatonta, että koko koneen miehistö on mukana turistikierroksella matkakohteessa, sen verran harvinaista matkailu Islannistakin Grönlantiin vielä on.

Matkan hinta on yhä kohtuullisen korkea. Päivämatkasta maksat helposti saman hinnan kuin viikon etelän rantalomasta, yöpymisestä saman hinnan tai jopa korkeamman kuin luksushotellista Helsingissä. Mutta hinta on suhteellinen käsite. Jos haluat kokea uusia elämyksiä, hinta on pieni siihen suhteutettuna.

Hieman tietysti harmittaa, että suurin osa näistä maksuista ei kuitenkaan ohjaudu grönlantilaisten yrittäjien ja ihmisten eduksi, vaan hyödyn käärii joko islantilainen tai tanskalainen välikäsi. Mutta perillä voit sitten hyödyttää paikallisiakin ostamalla paikallisia tuotteita suoraan alkuasukkailta eskimoilta tai inuiiteilta, kuten he itse itseään kutsuvat. Inuiitteja saarelaisista n. 57 000 asukkaasta on n. 48 000 ja loput pääosin tanskalaisia. Tanskalaisista valtaosa on saaren hallintovirkamiehiä, poliiseja, kauppiaita jne. Noin neljäsosa asukkaista asuu pääkaupungissa Nuukissa. Suositun matkailukohteen Kulusukin asukasmäärä on n. 300 – 400 ja heistäkin suuri osa on tanskalaisia, sillä yksi saaren tärkeistä lentokentistä sijaitsee juuri Kulusukissa. Kannattaa muuten vierailla lentoaseman vessassa, jos vierailet joskus Kulusukissa!

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Kirjoittaja vieraili Islannissa ja Grönlannin Kulusukissa