lauantai 9. syyskuuta 2017

149. Venäläisyys Ahvenanmaalla

Vierailin enemmän tai vähemmän sattumalta ja hieman myös pakon edessä Ahvenanmaalla alkukesällä 2017. Olin palaamassa matkailuautolla Euroopan turneelta ja siirtymässä Ruotsista Kapellskäristä rekkalaivalla Naantaliin, mutta en saanut lippua koko matkalle. Piti jäädä pois Ahvenanmaalla Longnäsissä ja jatkaa matkaa sieltä taas kolmen päivän kuluttua Naantaliin. Näin minulle jäi aikaa tutustua saareen ja hieman sen historiaankin.

Kirjoitin vierailusta kolme blogijuttua tännekin (numerot 136 -137-138), joissa käsittelin suurimmaksi osaksi Ahvenanmaan lähes tuntematonta ortodoksista historiaa ja nykyisyyttä, mikä onkin melko mielenkiintoinen asia ja samalla osittain yhä vaiettu asia. Tämä blogijuttu on nyt eräänlainen jatko noille aikaisemmille jutuille.
1850 kuolleen sylilapsi Mihailin hauta Prästön vanhalla ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vierailuni Prästön hautausmailla oli minuun suuresti vaikuttava kokemus. Minulle jäi vahvasti se tunne, että siellä makasi haudoissaan suuri joukko unohdettuja ihmisiä, joiden olemassaolosta ei edes haluta tietää tai puhua, ei ainakaan Ahvenamaalla. Siksi ryhdyin selvittämään hieman tarkemmin, josko jotain löytyisi. Ja löytyihän sitä.

Löysin mm. erään 25 vuotta sitten, 1990-luvun alussa kirjoitetun ruotsalaisen Dagens Nyheterin artikkelin, jossa kerrottiin tuosta ajasta ja sen ajan ihmisistä Ahvenanmaalla. Lisäksi joitain nippelitietoja löytyi sieltä täältä erilaisista museoiden broshyyreistä ja matkailumainoksista. Niistä sain kasaan tämän tarinan Nataliasta ja hänen venäläisestä suvustaan.

Kun olin Ahvenanmaalle jouduttuani joidenkin mutkien kautta löytänyt enemmän sattumien kautta kuin minkään matkaoppaiden auttamana ”Kuolleiden saaren”, Prästön, hautausmaat, melkein ensimmäisenä autoni pysäköityäni, kauniin kiviaidan vierestä löysin ns. uudemmalta ortodoksiselta hautausmaalta puolenkymmentä hautakiveä, joista yhden alla lepäsi 1911 syntynyt ja 1997 kuollut Natalia Hult, os. Schisterow tai Schisteroff, kuten se hautakivessä luki. Aivan vieressä oli toinen hauta, jossa lepäsivät Peter ja Anna Ingeborg Brandt, aikaisemmalta nimeltään Schisterow, Natalian vanhemmat.
Etualalla Natalina vanhempien Peter ja Ingeborg Brandtin, aikaisemmin Schisterow, hauta. Taustalla kauppias Kosma Mokejevitš Mokejevin ja hänen vaimonsa Elena Sergejevna Mokejevan hautamuistomerkki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Natalia, silloiselta nimeltään Schisterow, oli asunut tuolla Kuolleiden saarella, joka sijaitsi aivan historiallisten Bomarsundin linnoituksen raunioitten lähistöllä, toisella saarella linnoituksesta itään. Saaressa on useita eri kirkkokuntien hautausmaita, pari ortodoksista, luterilainen, roomalaiskatolinen, juutalainen ja islamilainen hautausmaa. Kaikki nykyään lähes unohdettuina, ympäristöä on toki hoidettu ja osista aluetta heinäkin oli niitetty. Enemmän alue vaikuttaa ulkoilureitiltä, kävelypolulta eksoottisissa maisemissa, kuin varsinaisesti hautausmaalta.
Matkailuautoni pysäköin punaisen pallon kohdalla, jonka vieressä (nr. 4) on uusi ortodoksinen hautausmaa, vanha on kohdassa 6, luterilainen ja roomalaiskatolinen läntisessä osassa kohtaa 4 ja juutalainen ja islamilainen kohdassa 7.
(Valokuva opastaulusta hautausmaan portilla: Hannu Pyykkönen)
Haudat olivat pääasiassa ajalta, jolloin Ahvenanmaa kuului osana Venäjän valtakuntaan ja oli tsaarin läntisin periferia. Natalia oli yksi viimeisimmistä saarella eläneistä venäläisten jälkeläisistä, jotka aikanaan tulivat tai tuotiin tsaarin valtakuntaa laajentamaan ja valtaa vahvistamaan tällekin saarelle, jossa aikanaan sijaitsi myös yksi Itämeren mahtavimmista linnoituksista, Bomarsund, ja sen ympärillä oleva koko Ahvenanmaan merkittävin asutus- ja hallinnollinen keskus.
2. rykmentin 19.9.1862 kuolleen kapteeni Anisim Androsoffin hauta Prästössä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olemme kuulleet tuostakin historiasta useita kertoja laulussa, josta emme sitä kuitenkaan välttämättä ole edes ymmärtäneet, mistä siinä oikeastaan on kyse. Laulussa ”Oolannin sota” sanotaan:
”Ja se Oolannin sota oli kauhia
Hurraa, hurraa, hurraa
Kun kolmella sadalla laivalla
Seilas engelsmanni Suomemme rannoilla
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala,
Hurraa, hurraa, hurraa.”

Oolanti on siis Åland, Ahvenanmaa. Tuo laulu lienee alkuaan mahdollisesti vuodelta 1856 peräisin olevan sotavankien kirjoittaman laulun ”Ålandin sotalaulu” mukaelma.

Se, mitä todella Oolannissa tapahtui, selviää hieman tuosta alkuperäisestä laulusta, mutta tarkempia pitääkin sitten etsiä vaikkapa historiankirjoista.

Natalina isä oli tullut Ahvenanmaalle Permistä, Ural-vuorten juurelta. Hän meni naimisiin ahvenanmaalaisen Ingeborgin kanssa ja tästä avioliitosta syntyi sitten 1911 Natalia. Isä Peter Schisterow työskenteli venäläisten telegrafiasemalla radiotelegrafina aina vuoteen 1917 saakka, jolloin tsaarin valta Venäjällä romahti, alkoi sekasortoinen aika, vallankumous ja viimein Neuvostoliiton hirmuvalta. Vuoden 1917 jälkeen Peter palveli vielä Haminassa Suomen ja Ahvenanmaan satavuotisen venäläisvaltakauden jälkeen.

Ihmiset joutuivat usein vaihtamaan sukunimensä venäläisestä ruotsalaiseksi, etenkin jos asuivat Ahvenanmaalla, missä he joutuivat nimen vuoksi syrjityksi. Natalia kertoi DN:n haastattelussa, että heitä kutsuttiin ryssänlapsiksi, vanhempia bolsevikeiksi, vaikka he eivät millään tavalla sympatiseeranneet tuolloista Venäjää ja sen vallassa olevia.

Nataliakin meni naimisiin ja nimi muuttui automaattisesti ”sopivaksi”, kun hänestä tuli Hult. Myös vanhemmat vaihtoivat sukunimekseen ruotsalaisen Brandt.

Ahvenanmaalla palvelleet venäläiset päättivät useimmiten pysyä vapaina Ahvenanmaalla sen sijaan, että lähtisivät kotiin Venäjälle, jota vallankumous ja sekasortoiset ajat ravistelivat toden teolla. Monet heistä olivat töissä joko telegrafiasemalla tai Prästölle perustetussa venäläisessä sotilassairaalassa. Useilla jäämisen tärkein syy oli kuitenkin se, että he olivat menneet naimisiin ahvenanmaalaisen kanssa ja perustaneet perheen, saaneet lapsia.

Tsaarin aika ja sen ajan kulttuuri elivät vahvoina Ahvenanmaan venäläisissäkin. Kotien seiniltä löytyi tsaarin muotokuva, mutta tsaarin kukistumisen jälkeen moni asia muuttui ja venäläinen ”aikakausi” ja venäläiset perinteet kokivat melkoisen ”puhdistuksen”. Yhtäkkiä olikin häpeällistä olla venäläinen ja vaikka aikaisemmin ahvenanmaalaiset ja venäläiset tulivat hyvin toimeen, välit alkoivat hiljalleen muuttua ja kenties hieman viiletäkin.

Aikaisempi aika Bomarsundin linnoituksen rakentamisesta 1832 alkaen oli ollut nousukautta, joka toi vaurautta ja hyvinvointia monille ahvenanmaalaisille. Silloin nuo monikansalliset suhteet olivat jo lähentyneet ja pehmenneet niin, että ihmiset tulivat toimeen keskenään. Mutta aika muutti pian kaiken.

Natalian isä eristäytyi alkuun, muutti sitten Amerikkaan, mutta palasi sieltä kuitenkin vielä takaisin Prästöhön, missä eli kuolemaansa saakka – tosin nyt eri sukunimellä. Natalia asui myös saarella, mutta muutti ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen ensin Turkuun ja myöhemmin Ruotsiin, missä hän toimi lääkärin sihteerinä Göteborgissa. Hän asui talvet Ruotsissa, mutta usein keväästä syksyyn hän muutti Ahvenanmaalle siniseen taloonsa.

Olojen hieman muututtua Nataliakin pohti oman venäläisen sukunimensä takaisin ottamista. Siinä mielessä hän aloitti venäjänkielen opiskelun ja sai kirjeystäväkseen venäläisen miehen Permistä, isänsä kotikaupungista. Tämä halusi opiskella vastaavasti ruotsia, sillä hän valmisteli kirjaa ja elokuvaa maineikkaasta reheviä alastomia naisia veden äärellä esittävistä maalauksistaan ja muotokuvistaan tunnetusta, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edefeltin aikalaisesta ja ystävästä, ruotsalaisesta taidemaalarista Anders Zornista (1860-1920).

Olot Neuvostoliitossa olivat kuitenkin vaikeat ja Natalia ei uskaltanut alkuun mennä sekasortoiseen maahan edes vierailulle. Myöskään hänen kirjeystävälleen ei kuulunut hyvää, hän kertoi viimeisessä kirjeessään Natalialle laihtuneen kymmenen kiloa lyhyessä ajassa ruuan puutteen vuoksi. Natalia tukikin kirjeystäväänsä rahallisesti ja ruokalähetyksin.

Natalia tapasi tämän kirjeystävän sitten Moskovassa, mutta koki vierailun vaikeaksi ilmeisesti tiukan tarkkailun vuoksi, jonka kohteeksi hän ja ystävä joutuivat. Kuitenkin hän sai joitain epäselviä kuvia Permistä ja sen ympäristöstä sekä joitain tietoja 1881 syntyneestä isästään, joka ennen Ahvenanmaan komennustaan oli työskennellyt Udmurtian pohjoisimmasta osasta, Kaman ylängöltä alkavalla Kama-joella, eräällä Volgan sivujoista.
Natalia Hultin, os. Schisteroff, hauta Prästön ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Natalia itse ei päässyt käymään Permissä, vaikka hän haastattelussa 1990-luvun alussa toivoi vielä Jeltsinin saavan Jumalan avulla maan demokraattiseksi ja järjestyksen koko maahan. Noin ei tainnut käydä silloin, liekö tapahtunut vieläkään. Joka tapauksessa viisi vuotta DN:n haastattelun jälkeen Natalia Hult kuoli (s. 24.11.1911, k. 31.12.1997) ja hänet on siis haudattu Ahvenanmaalle Prästön ns. uudemmalle ortodoksiselle hautausmaalle, jossa lepäävät hänen lisäkseen myös mm. hänen vanhempansa Peter ja Ingeborg Brandt sekä hänen veljensä Boris Brandt, s.16.4.1916, k. 13.10.1988.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

maanantai 4. syyskuuta 2017

148. Luostarimatkailua, osa 6: Vanhauskoisten luostarien jäljillä

Pyötikön ortodoksinen tšasouna ja vanhauskoisten hautausmaa Juuassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Maailmasta löytyy nykyään monenlaisia kirkkokuntia, lahkoja ja erilaisia uskonnollisia ryhmittymiä. Pirstaloituminen on ollut melkoista, eikä se katso onko kyseessä läntinen vai itäinen maa. Molemmista löytyy melkein mille uskomukselle tahansa perustuvia yhteisöjä. Ja osalla näistä on myös luostareita.

Suomessa on kaksi kansallista kirkkoa, enemmistön evankelisluterilainen ja vähemmistön ortodoksinen kirkko, mutta toki täältä löytyy muitakin kristillisiä kirkkoja, kuten vaikka roomalaiskatolinen kirkko tai sitten erilaisia lahkoiksi tai muiksi uskonnollisiksi ryhmittymiksi laskettavia, kuten vaikka adventisteja tai sitten buddhalaisia.

Virallisia luostareita lienee vähemmän. Roomalaiskatolisista luostareista minulla ei ole tarkempaa tietoa, niitä lienee Suomessa kaksi tai kolme Etelä-Suomessa Turun ja Helsingin seuduilla. Luterilaisia yhteisöjä on ainakin Enonkosken Ihamaniemellä ja paikka nimittää itseään itseään luostariksi tai ainakin luostariyhteisöksi, mutta ”virallinen” luostari sekään ei toki ole. Näiden lisäksi luterilaisella puolella toiminee pari enemmän tai vähemmän ns. ekumeenista luostarimaista yhteisöä Helsingissä ja Naantalissa.

Virallinen luostari voinee olla silloin, kun se toimii oman kirkkonsa alaisuudessa ja kirkon omien sääntöjen mukaisesti. Ortodokseilla tällaisia luostareita on Suomessa kaksi: Valamo ja Lintula. Mutta täällä on toiminut aiemmin muitakin luostareita, kuten tästä juttusarjasta on aiemmissa jutuissa jo selvinnyt.

Yksi tällainen luostareita Suomeen perustanut ryhmä oli ns. vanhauskoiset eli starovertsit, joiden historia alkaa 1600-luvulta, jolloin Venäjällä syntyi tsaari Aleksei Mihailovitš Romanovia (Aleksei I, 1645 - 1676) ja patriarkka Nikonia (1605 – 1681, patriarkkana 1652 - 1658) ja heidän ortodoksisessa kirkossa aikaan saamiaan muutoksia vastustava kansaliike. Vanhauskoisten eli raskolnikkojen protestiliikkeen johtoon nousi pian ortodoksinen pappi, rovasti Avvakum (Petrov) (1621– 1681), jonka johdolla liike ryhtyi vastustamaan muutoksia väärinä ja harhaoppisina.

Vanhauskoisuudesta löytyy mielenkiintoinen artikkeli ”Vanhauskoiset” (http://www.ortodoksi.net/index.php/Vanhauskoiset) Ortodoksi.netin sivuilta niille, jotka haluavat lisätietoja asiasta. Tässä blogijutussa keskitytään pääasiassa Juuassa sijainneeseen Pyötikön luostariin ja sen vaikutuksiin alueella, jossa yhä on mahdollista vierailla ja nähdä jälkiä luostarielämästä.
Pyötikön tšasouna ja hautausmaa
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Juuan Pyötikössä Vuokon kylässä sijaitsi 1800-luvun lopulla vanhauskoisten yhteisö, jota nimitettiin Pyötikön luostariksi. Ensimmäisiä kirjallisia merkintöjä löytyy Kuhmon luterilaisen kirkkoherran K.A. Pfalerin kirjoituksesta vuodelta 1871 Suomettaresta nr. 97. Pfaler tapasi luostarissa mm. Isassim Ivanofin ja Ilomantsin Pahkalammilta tulleet Paavo Houtolaisen ja Aleksanteri Antipofin, kenties eräitä viimeisimpiä Pyötikön luostarin asukkaita. Pfaler ihmetteli miesten viisautta ja tietoa maailman asioista ja myös heidän luku- ja kielitaitoaan.

Paikka oli silloin Pfalerin kirjoituksen mukaan ihana ja viehättävä, hän vertasi sitä pieneen kaupunkiin katuineen, rakennuksineen ja puistoineen. Kyseessä oli silloin hautausmaa, missä Pfaler vieraili. Tästä hautausmaasta on pieni osa edelleen jäljellä ja sen keskelle on nykyään rakennettu (v. 1977) ortodoksinen pieni kirkkorakennus, kappeli eli ortodoksisin termein sanottuna tšasouna.

Muut luostarin rakennukset ovat ajan saatossa hävinneet ja tilalle on noussut tavallisia suomalaisia maalaistaloja, maanviljelystiloja ulkorakennuksineen. Jo vuonna 1914, kun paikalla vieraili suomalainen arkkitehti, suurin osa rakennuksista oli hävinnyt tai hävitetty.
Pyötikön ortodoksinen Pyhän Ristin ylentämisen tšasounan sisätila ja ikoniseinä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nykyisin paikalta siis löytyy tuo Pyötikon Ristin ylentämisen tšasouna ja pieni osa hautausmaata, jossa on pystyssä tai rakennettu jälkeenpäin muutama grobu eli pientä taloa muistuttavia hautamuistomerkkejä, joiden alla makaa hautausmaalle haudattuja luostarin asukkaita ja mahdollisesti jokunen ns. siviilikin luostarin ympäristöstä. Paikka on aikanaan ollut merkittävä karjalaisen rakennuskulttuurin kehto, josta nykyään ovat jäljellä vain muistot ja joitain kirjallisia artikkeleja.

Alue kuuluu nykyisin Nurmeksen ortodoksiseen seurakuntaan, mutta 1900-luvun alussa se oli osa Taipaleen ortodoksista seurakuntaa, joka hieman huolehti hautausmaasta, joka jäin maatalojen keskelle. Nurmeksen seurakunta perustettiin 1950-luvun taitteessa ja hallinta siirtyi silloin heille ja alueeseen alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Jäljellä oli tosin silloin enää osa hautausmaasta.
Grobuja Pyötikön hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aluetta kunnostettiin, sinne rakennettiin portti ja myöhemmin tšasouna, johon saatiin ikoneja tuon ajan ikonimaalarilta Margit Linnulta ja lahjoituksina muualtakin. Tšasouna vihittiin käyttöönsä elokuussa 1977 silloisen arkkipiispa Paavalin toimesta. Mukan olivat myös tuolloinen Nurmeksen kirkkoherra Martti Honkaselkä ja muita sen ajan ja myöhemminkin vaikuttaneita ortodoksisia nyt jo edesmenneitä pappeja ja diakoneja, rovastit Mikael Kasanko ja Erkki Piiroinen sekä myöhemmin Joensuun yliopistoon professoriksi siirtynyt, silloinen ylidiakoni, Heikki Makkonen.

Tšasounan on suunnitellut Santeri Juppi ja kauniit räystäskoristeet on valmistanut Niilo Saavola. Hautausmaata ja tšasounaa ympäröi kaunis vanha kiviaita, jollaisia muuten löytyy muualtakin Juuan alueelta mm. Vuokosta, jossa myös on aikanaan ollut runsas ortodoksinen asujamisto. Maailman myrskyissä, Ruotsin ja Venäjän jaloissa ja samaan aikaan luterilaisuuden ja ortodoksisuuden eräänlaisen ”uskonsodan” aikoina alueelta lähti uskonnollisia vainoja pakoon joidenkin arvelujen mukaan jopa 30 000 ihmistä mm. Tverin Karjalaan.
Juuan Pyötikkö kartalla osoitteessa Koljonniementie 310, Juuka.
(Karttakuva suurenee hiirtä klikkaamalla)
Paikka on mielenkiintoinen vierailukohde, jos liikutaan Juuan ja Nurmeksen suunnassa. Se ei ole kaukana päätiestä ja täysin ajettavan tien päässä. Perille asti on opasteet, jotka tosin loppumatkasta ovat hieman puiden piilottamia.



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com
EDIT 6.9.2017

Blogijutun jälkeen valmistui samasta aiheesta myös YouTube-video "Vanhauskoiset ja Pyötikön luostari", jossa haastatellaan paikkakunnan "kävelevää historiankirjaa" Kalevi Nekkosta Juuan Vuokon kylästä.

torstai 17. elokuuta 2017

147. Luostarimatkailua, osa 5: Kreikkalaisen Athoksen tuntua keskellä Kanta-Hämettä

Kanta-Hämeessä entisessä Lammin kunnassa, nykyisin Hämeenlinnaan kuuluvassa Ronnin kylässä sijaitsi muutamia vuosia sitten suuri kehitysvammalaitos, Pääjärven kuntoutuskeskus, joka sitten jostain syystä lakkautettiin. Laitos lukuisine rakennuksineen, joihin kuuluu mm. uimahalli, koulu, pari kerrostaloa, useita rivitaloja, jne. jäivät tyhjäksi ja Hämeenlinnan kaupunki kauppasi aluetta rakennuksineen ulkopuolisille. Paikka oli ennen myyntiä jonkun aikaa myös turvapaikanhakijoiden majoituspaikkana.
Lammilla on näyttelyjä lähes koko ajan jossakin tilassa sekä pysyviä "näyttelyjä" eli keskuksen omia ikoneja ja maalauksia sekä mosaiikkitöitä löytyy useista tiloista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Noin neljä vuotta sitten 2013 aiemmin Pohjois-Karjalassa keskuspaikkansa pitänyt Athos-Säätiö osti sitten tuon paikan rakennuksineen ja sen puuhaihmiset asettuivat asumaan Lammille ja rakentamaan sinne omaa luostarikeskusta.

Nyt alueella on käytössä useita rakennuksia. Osa asuntoina sekä paikan omille ihmisille kuin myös muille, ulkopuolella asuville, joille on myyty tai vuokrattu niin kunnostettuja kerrostaloasuntoja kuin myös rivitaloasuntoja. Alueelta voi ostaa asunnon ”kesämökikseen”, vapaa-ajan käyttöön tai vaikka pitempiaikaiseen asumiseen luonnon keskellä rauhallisessa ympäristössä.

Alusta alkaen epäilijöitä on riittänyt, sillä alueen ylläpitäminen rakennuksineen on todella suuren työn takana. Lisäksi alueen omistava yhteisö ja säätiö eivät suinkaan ui rahassa, vaan kaikki raha ylläpitämiseen on kovan työn takana. Silti eteenpäin on menty, vaikka pienin askelin.

Alueella on vuoden aikana useita kulttuuritapahtumia konsertteja ja näyttelyjä, mutta myös useita uskonnollisia tapahtumia kuten konferensseja ja muita vastaavia kokoontumisia, luentoja ja tietysti ortodoksisia jumalanpalveluksia. Niitä on luostarikeskuksessa joka päivä.

Vaikka nimi on ’luostarikeskus’, paikka ei ole virallinen ortodoksinen luostari. Tavoitteena kuitenkin on perustaa aikanaan sinne kaksi luostaria: toinen miehille ja toinen naisille. Osa keskuksessa asuvista ihmisistä asuu jo nyt kuin luostarissa. Tai pitäisi kai sanoa, kilvoittelee elämässään, kuin eläisi luostarissa.

Yhteisön koko vaihtelee, aivan kuten yleensäkin luostareissa. Kaikki eivät välttämättä sopeudu luostarimaiseen elämään ja sen asettamiin askeettisiin vaatimuksiin. Varmaan myös pienelle ryhmällä kasautuvat suuret työmäärät saattavat joskus väsyttää nykyihmisiä.

Silti neljän vuoden aikana alueella on tehty paljon monen asian eteen. Sieltä löytyy jo nyt kaksi kirkollista tilaa, toinen päärakennuksessa ja toinen ruokalassa eli tarpesassa. Kolmatta tilaa ollaan koko ajan rakentamassa ja sen seinille tulee suomalaisen mittapuun mukaan upeat ja fantastiset seinämaalaukset.
Luostarikeskukseen tultaessa vanha kartano jää vasemmalle (ei näy nyt kuvassa) ja tien päässä on päärakennus Karies ja suuri parkkipaikka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Päärakennuksessa, jota paikalla asuvat nimittävät Kreikassa sijaitsevan Athoksen keskuspaikan mukaan myös Kariekseksi sijaitseen kirkkotilan lisäksi mm. ortodoksinen kirjakauppa Filokalia, joka myy kirjoja ja muita ortodoksisia tuotteita myös netissä (www.filokalia.fi). Rakennuksessa on myös näyttelytiloja, asuintiloja, edustustiloja ja toimistotiloja. Vanhat kehitysvammalaitoksen lääkintätilat ovat saaneet uuden elämän.
Entiseen röntgenhuineeseen rakennetaan uutta kirkkotilaa, johon tulee seinille upeat freskot.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mm. vanhaan röntgenhuoneeseen on tulossa pyhälle Basileios Suurelle omistettu kirkkotila, jonka seinille maalataan par’aikaa upeita seinämaalauksia, freskoja. Työtä tekee Päivi Kristiina Loikala yhteistyössä mm. kreikkalaisen ikonimaalarin Konstantinos Ksenopouloksen kanssa. Valtaosa seinämaalauksista on jo lähes valmiina, mutta työ jatkuu vielä jonkin aikaa.
Trapesa eli ruokala sijaitsee lähellä päärakennusta ja sieltä löytyy yksi kirkkorakennuksista, ruokala, kahvio ja luento/konserttisali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ruokalarakennuksessa eli trapesassa on toinen kirkkotila, kappeli, joka on omistettu pyhälle Kosmas Aitolialaiselle, Athos-Säätiön ”omalle pyhälle”. Rakennuksessa on ruokalan ja siihen oleellisesti kuuluvien keittiötilojen lisäksi nykyään myös kahvila, Εὐλογειτε! Se on auki kesäaikaan päivittäin klo 10-14. Rakennuksessa on myös upea konsertti-/luentosali, jossa pidetään useita kertoja vuodessa mielenkiintoisia luentoja ja konsertteja. Toisinaan alueella vierailevat muusikot pitävät kahvilassa pienimuotoisia ”elävän musiikin konsertteja”.
Luostarikeskus sijaitsee kauniin Pääjärven rannan tuntumassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alueelle tultaessa tien vierellä on paikan vanha ja upea kartanorakennus, joka myös on usein erilaisten ikoni-, taulu- tai vaikkapa taidetekstiilinäyttelyjen pitopaikkana.
Uutena tilana keskuksesta löytyy nyt myös lahjatavaroitten outlet-myymäkä, josta löytyy lahjoja vaativillekin asiakkaille.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alueelta löytyvät vielä edellisten lisäksi mm. todella laaja, hyvin hoidettu ja paljon käyttökelpoista tavaraa käsittävä kirpputori ja uusimpana uutuutena outlet-myymälä, jossa myydään erään valtakunnallisen lahjatavarakaupan lopettamisen jälkeen sen tuotteita, hienoja lahjoja vaikka sellaiselle ihmiselle, jolla jo on melkein ihan kaikkea. Sellainen voisi olla vaikka käsilaukun ripustamiskoukku naiselle, kun hän menee kahvilaan tai johonkin vastaavaan paikkaan ja laukulle pitäisi löytää läheltä turvallinen ripustuspaikka. Sellainen koukku löytyy nyt edullisesti outlet-myymälästä.
Päärakennuksen kirkkotila on avara ja valoisa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Näiden maallisten asioiden lisäksi alueelta saa myös hengellistä ravintoa. Päärakennuksen tai trapesan kirkkotiloissa on yleensä joka päivä ortodoksinen jumalanpalvelus joko papin toimittaman tai maallikkopalveluksena. Alueella ei vielä ole omaa pappia ja siksi pappien toimittamat palvelukset ovat harvemmassa. Kerran kuussa oman Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan pappi toimittaa siellä palveluksia ja muina aikoina siellä vierailevat suomalaiset tai joskus myös ulkomaalaiset papit toimittavat myös palveluksia. Kaikkiin palveluksiin saa mennä mukaan ja osallistua sillä tavalla, kuin se on kenellekin mahdollista. Sakaramentteihin (kuten esim. ehtoolliseen) saavat osallistua vain ortodoksit, kaikkeen muuhun kuka tahansa kirkossa oleva. Epäselvissä tapauksissa kannattaa aina kysyä paikalla olevilta neuvoja.
Tilaa parkkeerata auto tai vaikka matkailuauto tai -vaunu löytyy keskuksen päärakennuksen edestä runsaasti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alue sopii mainiosti myös matkailuajoneuvoilla liikkuville matkaajille. Päärakennuksen edessä on valtavasti asfaltoitua tilaa, jossa voi luvan kysyttyään myös vaikka yöpyä, kunhan ei paikalle rakenna mitään äänekästä leiripaikkaa vaikka nostelemalla puutarhakaluston auton edustalle. Sähköäkin saattaa joissain tapauksissa saada edullisesti, sitäkin kannattaa kysyä paikan ihmisiltä. Pienenä palveluksena vaikkapa pihalla yöpymisestä voi sitten vaikka ostaa alueen kaupoista ja kahvilasta erilaisia tuotteita tai tukea muutoin rahallisesti keskuksen toimintaa.

Koska paikka on luostarikeskus, pitää muistaa korrekti käyttäytyminen, johon eivät kuulu kovaääninen meluaminen, koirien irti laskeminen, alkoholin julkinen käyttö, vähissä vaatteissa alueella kulkeminen, jne. Jokainen voi miettiä kohdallaan asioita, mitkä eivät luostarimaiseen paikkaan sovi ja joita on syytä välttää.
Ronnin sijainti kartalla.
Paikka sijaitsee Ronnissa ja kun laittaa navigaattoriin nimen Ronni, Hämeenlinna, pääsee jo melko lähelle. Päätiellä (nr. 317) ei ole vielä oikein hyviä tienviittoja tai mainoksia alueelle. Vain Lammin suunnasta tultaessa, tien oikealla puolella on suurempi kyltti, joka kertoo paikasta, joka sijaitsee noin 300 metriä päätiestä. Asikkalan suunnasta tultaessa ajaa helposti ohi tuon risteyksen, mutta kun on tien vasemmalla puolella olevan Pääjärven rannalla ja näkee kyltin ”Juottimen ranta”, tietää, että tienhaara tulee ihan kohta vasemmalle. Asikkalantien ja Ronnintien risteyksestä Putulasta on noin 7-8 km Ronniin ja vastaavasti Lammin keskustasta on sinne noin reilut kuusi kilometria.
Taiteilija Kyllikki Suden tekemiä mosaiikki-ikoneja löytyy keskuksen tiloista runsaasti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hämeenlinnasta Ronniin on suoraa tietä Tuuloksen kautta matkaa noin 41-42 km ja Lahdesta Hollolan, Hämeenkosken ja Lammin kautta noin 43-44 km. Ronniin pääsee myös muita reittejä, mm. Asikkalan suunnasta. Tarkemmat ajo-ohjeet löytyvät tarvittaessa Atho-Säätiön omilta nettisivuilta: www.athossaatio.fi ja Lammille asti pääsee tarvittessa Lahdesta tai Tampereelta myös busseilla.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

P.S.
Luostarikeskuksen päärakennuksessa avautuu lauantaina 19.8. uusi merkittävä ikoninäyttely
”Mestarin valoisassa varjossa”
.
Näyttelyssä on esillä viiden suomalaisen ikonimaalarin ja heidän kreikkalaisen opettajansa Konstantinos Xenopouloksen töitä. Avajaishetki on klo 13 ja se on avoin kaikille.

Katso lisää näyttelystä:
Facebookista: https://www.facebook.com/athossaatio/posts/1679067762133172
tai
Athos-Säätiön omilta sivuilta: http://www.athossaatio.fi/fi
P.P.S
Olen kirjoittanut Lammilla sijaitsevasta luostarikeskuksesta vuonna 2014 toisessa blogissanikin, jossa on lisää kuvia tekstin ohessa. Katso sekin:


H@P

maanantai 7. elokuuta 2017

146. Vainajien matkassa

Olen lähes huomaamattani yhdistänyt kaksi ”harrastustani”: matkailun ja sukututkimuksen. Kun aiemmin ajellessani matkailuautolla eri puolilla maailmaa, etenkin Suomessa, katselin aina paikkakunnan ortodoksisia kirkkoja. Nyt olen viime aikoina liittänyt kuvioon mukaan myös hautausmaat, pääasiassa edelleen ortodoksiset, mutta on muittenkin mailla tullut käytyä.
Oman sukuni hautoja nykyisin Joensuuhun kuuluvasta Tuupovaarasta, sen Öllölän kylästä Pörtsämön erämaakalmistosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Kaikki alkoi itse asiassa siitä, että sukua tutkiessani löysin erään mielenkiintoisen "tapauksen" suvustani. Totuttuun tapaan, hänestä ei suuremmin puhuttu oman muistini mukaan lapsuudessani tai myöhemminkään, vaikka hän liittyi melko konkreettisella tavalla sukuuni ja etenkin ydinperheeseeni. Hänen veljensä näet asui meillä yläkerrassa vaimonsa kanssa sodan jälkeen. Ja hänen tyttärensä oli äitini parhaita kavereita ja ekaserkkuni vaimo.
Valokuva-albumista löytämäni kuva Filip Vornasen ja hänen vaimonsa Annan, os. Kononowin hautakivesta.
(Kuva Hannu Pyykkösen kokoelmista)
ja alapuolella sama hauta nyt 2017 kuvattuna ennen "harventamista".
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Muitakin mielenkiintoisia tapauksia toki löytyi ja jopa sellaisia, joista puhuttiin meille lapsillekin tai tapauksia, jotka liittyivät tuon ajan mielenkiintoisiin henkilöihin, joita olin lapsuudessani joskus tavannut tai joista oli jostain syystä sitten myös kerrottu tarinoita. Nuo ihmiset ovat viime aikoina saaneet eri tavalla ”lihaa luitten ympärille” erilaisista dokumenteista, historia- ja sukukirjoista tai muista löytämistäni asioista, vaikka rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että paljon enemmän tietäisin, jos olisin aikanaan osannut kysellä enemmän vanhemmiltani ja muilta sukulaisilta.

Tuo puhumattomuus lienee ollut melko yleistä vanhempieni ja isovanhempieni elämässä. Syitä oli varmaan monia, koetut sodat ja monenlaiset muut vaikeudet ehkä päällimmäisinä ja osin varmaan sekin, ettei niistä suinkaan ollut saatavilla tai käsillä mitään kirjallisia dokumentteja, pelkkää suullista perimätietoa ja se ei aina ylettynyt kovinkaan kauas.

Oma isäni oli aikanaan kirjannut jotain tarinoita paperille asti ja niistä olen nyt nauttinut, sillä niissä on todellista tuon ajan elämää ja historiaa. Olen siirtänyt niitä toiseen blogiini, jossa olen enemmänkin kirjoitellut noita sukujuttuja ja sieltä (Oltiin sitä ennenkin …) niitä löytyy.
Sukulaisia on päätynyt myös postimerkkikuviin.
Nykyaikana on monella tapaa tosin. Jo pelkästään tietokoneen avaamalla ja oikealle Internet-sivulle menemällä saa hurjasti tietoa, josta suuri osa on lisäksi uutta, usein ennen näkemätöntä ja samalla myös melko mielenkiintoista. Kaikkihan me sukuamme tutkiessamme haluamme löytää merkittäviä tai ainakin mielenkiintoisia henkilöitä, mieluiten kuninkaallisia tai muita aatelisia, jotta voisimme siinä ohessa nostaa omaa häntääkin ja vaikka kehuskella upealla suvulla. Vastaavasti rötöstelijät ja muut rikolliset sukulaiset halutaan helposti unohtaa ja jättää historian hämärään. Tuo on kovin inhimillistä, mutta ihan turhaa. Kaikilla on oma arvonsa sukuhistoriassa, erilaisten esi-isisiemme ja -äitiessämme tarinoissa.

Sen sijaan monelta meistä on kadonnut halu ja osin kai myös taito kirjoittaa noita vanhoja itse kokemiamme asioita ylös lapsillemme tai lapsenlapsillemme, jälkipolville. Nykyään meillä on hyvät laitteet dokumentointiin, älykännykät kameroineen tai paremmat kamerat sekä erilaiset kannettavat tietokoneet ja taulutietokoneet eli tabletit, joilla asioiden ylöskirjoittaminen on varsin helppoa ja sitä voi tehdä melkein missä vain.

Minulla ei suvusta ole löytynyt noita kuninkaallisia eikä – kuten eräässä blogissani taisin jo mainita – edes keisarin kesämökin arvokkaan ratsumestarin äpäröitä – nekin, löydetyt kotikutoiset äpärät, aviottomat lapset, olivat ihan vain tavallista alkuperää, mikäli niistä nyt yhtään mitään saattoi arvailla. Yleensä ei voinut.

Joitain mielenkiintoisia piirteitä suvustani kuitenkin löytyi ja niiden perässä olen nyt sitten muun matkailuni ohessa juossut. Löysin isäni vanhoista valokuva-albumeista mm. erään omalta kohdaltani mielenkiintoisen henkilön haudan kuva. Kuvassa oli kahden vainajan nimet, toinen oli isotätini, mutta missään ei ollut mainintaa hautapaikasta, missä se mahdollisesti sijaitsi.

Niinpä matkoillani tuli juostua seitsemällä tai kahdeksalla ortodoksisella hautausmaalla, ennen kuin hauta viimein löytyi maastosta. Ja löytyikin arvaamattoman läheltä. Hyvä, ettei melkein omien vanhempieni haudan viereltä, jossa olin käynyt jo aikaisemmin monta kertaa. Syy miksi sitä en aikaisemmin löytänyt, oli varmaan haudan päälle kasvanut kasvillisuus, saniaiset, joka peittivät melkein koko hautakiven. Yllätys oli lisäksi se, että kuvan ottamisen jälkeen, hautaan oli haudattu kolmaskin henkilö. Hänkin oman aikansa yhdenlainen julkkis.
Tältä näyttää tuo etsitty ja saniasilta siivottu hauta anykyään. Kanteleensoittajana kunnostautunut Hannes oli haudattu samaan hautaan veljensä ja veljensä vaimon kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen nyt viime aikoina yhdistänyt noihin kahteen harrastukseen, hautausmailla matkailuun ja sukututkimukseen vielä kolmannenkin harrastuksen: valokuvaamisen. Kun eläkeläisellä on aikaa, eikä ole kiirettäkään, olen kuvannut muutaman hautausmaan kivet niin, että niistä näkee, kuka siihen on haudattu, milloin syntynyt ja milloin kuollut, mikäli tiedot ovat suinkin hautakivestä tai rististä jotenkin luettavissa. Eräistä haudoista olen lukenut hautaristien tekstit pieneen nauhuriin myöhempää käsittelyä varten. Näin tein mm. Konevitsan munkkien hautausmaan veljestön hautaristeistä Keiteleen Hiekassa, sillä nimet ja tiedot olivat messinkilaatoissa, jotka olivat jo melko lailla tummuneet lähes lukemattomiksi.

Samalla, kun kiinnostukseni Konevitsan munkkien hautoihin on kasvanut, olen löytänyt niitä joko itse tai jonkun muun avustuksella muualtakin Suomessa sijaitsevilta hautausmailta. Syitä, miksi he ovat haudatut muualle voi vain arvailla, syitä en ole oikeasti vielä saanut selville. Samalla tavalla tiedän joitain muittenkin luostarien vainajia olevan haudattu tuollaisille ns. siviilihautausmaille eli seurakuntien käyttämille hautausmaille ympäri Suomen. Yhdestä tällaisesta löytyy oma tarinansa vuodelta 2013 jälleen eräästä blogistani (Levoton nero - pappismunkki Mefodi).
Pappismunkki Mefodin (siviilinimeltään Matti Lehmosen) hauta Rautalammen ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siinä ohessa hautausmaita kierrellessä ja myöhemmin vielä kuviakin ottaessa, sieltä on sittemmin löytynyt erilaisia ihmisiä, jotka ovat tuttuja joko julkisuudesta tai tunnen heidät muuten oman elämäni muista kuvioista tai olen kuullut heistä kerrottavan. Sekin on ollut ihan mielenkiintoista, vaikka liittynee – kuten joku sen minullekin jo mainitsi – omaan vanhenemiseeni. Vanhetessaan sitä jotenkin kiinnostuu kuolemasta ja siinä ohessa kai sitten myös hautausmaista, missä voi vierailla nyt vaivaisempana myös matkailuautolla liikkuessaan.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 2. elokuuta 2017

145. Luostarimatkailua, osa 4: Konevitsa Suomessa

Aiemmissa blogijutuissani olen kertonut Suomessa toimivista virallisista luostareista: Valamosta ja Lintulasta, mutta myös yhdestä erakkolasta, yhden munkin luostariyhteisöstä Valtimolla.

Viime sodat – Talvisota, Jatkosota ja Lapin sota – aiheuttivat suuria muutoksia silloiseen Suomeen ja erityisen suuria muutoksia se merkitsi silloiselle Suomen ortodoksiselle kirkolle, joka menetti noin 90 % omaisuudestaan ja kiinteistöistään sotien seurauksena. Ne joko tuhoutuivat tai jäivät silloisen Neuvostoliiton alueelle monenlaisin historioin.

Luovutetulla alueella Karjalassa, Laatokan saarella, toimi myös Konevitsan luostari, jonka oli joskus 1300-luvun lopulla perustanut sinne pyhittäjä Arseni Konevitsalainen. 1920-luvulla luostari siirtyi Suomen itsenäistyttyä Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen, vaikka lähes kaikki munkit olivat joko venäläisiä tai karjalaisia, jotka yleensä eivät osanneet suomea.

Luostarin asukkaat pakenivat talvisodan jälkeen 1940 ensimmäistä kertaa, mutta osa heistä palasi kuitenkin vielä seuraavana vuonna takaisin. Lopullinen lähtö saaresta tuli sitten seuraavana vuonna 1942, jolloin koko veljestö ja muu luostarin väki joutui evakkoon Suomeen.

Suomea osaamattomina he kiersivät evakkopaikoissa ja olivat kolme kuukautta mm. Kannonkoskella Terelän koululla, mistä he sitten myöhemmin siirtyivät ostamalleen maatilalle Keiteleen Hamulan kylään, jota kansan suussa alettiin melko pian kutsua Keiteleen Hiekaksi.
Keiteleen Hiekan hautausmaan portti.
[Kuvat suurenevat useilla näytöillä, kun klikkaat niitä hiirellä]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Elämä Suomeen siirtyneessä Konevitsan luostarissa kävi kuitenkin vaikeaksi. Veljestö ikääntyi ja maatilan töiden hoitaminen vaikeutui ja olisi edellyttänyt ylimääräisiä varoja ulkopuolisten palkanmaksuun. Kun samaan aikaan myös luostarin taloudellinen tilanne heikkeni suuresti, veljestö päätti myydä Keiteleen Hiekan maatilan ja muuttaa Heinäveden Valamon luostariin vuonna 1956.

Hiekan maatila luostarin rakennuksineen siirtyi yksityiseen omistukseen ja paikalle jäi muistuttamaan sinne kaipaaville ortodokseille ainoastaan veljestön hautausmaa, joka yhä on siellä metsän keskellä ja kertoo omaa tarinaansa Suomeen siirtyneestä Konevitsan luostarista.
Konevitsan munkkien hautoja Keiteleen HIekan hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaalle on haudattu vajaat kolmekymmentä luostarin asukasta, igumeni, pappismunkkeja, tavallisia munkkeja ja viitankatajamunkkeja eli noviiseja sekä joitakin luostarissa olleita tai työskennelleitä ”siviilejä”.
Simeon ja Anna Tuiskun grobu Keiteleen Hiekan hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
1940- ja 1950-luvuilla hautausmaalle haudattiin muutama paikallinen ortodoksikin, mutta tuo ajanjakso jäi lyhyeksi ja näitä hautoja siellä on noin parikymmentä. Metsän keskellä, muutaman kilometrin mittaisen hiekkatien varrella, aivan lähellä entisiä luostarirakennuksia, nykyistä maatilaa, hautausmaa kertoo mystillistä tarinaa ihmisistä, jotka maan omaa kieltä taitamattomina joutuivat pakenemaan omasta maastaan, asumaan kaukana kotiseudulta, jonne he koko ajan kaipasivat ja lopulta kuolemaan – heidän kannaltaan katsottuna – vieraalla maalla.

Munkkien sukulaiset eivät voineet vierailla heidän haudoillaan ja osan aikaa se oli melko vaikeaa muillekin, myös suomalaisille. Mutta hautausmaa on virallinen, sitä ei voi eikä saa tuhota ja sille ja siellä lepääville vainajille pitää antaa säädösten mukainen hautarauha. Siksi siellä on myös mahdollista vierailla, vaikka se yksityisellä maalla sijaitseekin.
Keiteleen Hiekka kartalla
Hautausmaa on mielenkiintoinen vierailukohde, jos liikutaan Pohjois-Savossa ja Keiteleen tai Pielaveden maisemissa. Navigaattoriin voi kirjoittaa Hiekkatie, Keitele ja tielle päästyään ja muutaman kilometrin tietä ajettuaan hautausmaan kyllä löytää aivan tien varresta ja siinä on myös pieni parkkipaikka.

Lähiseudulta Keiteleestä osoitteesta Arsenintie 1 löytyy myös ortodoksinen kirkko, joka muistuttaa olemassa olollaan ja jopa nimelläänkin – Pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen kirkko – Konevitsan luostarin olemassa olosta Keiteleen Hiekassa ja sen jättämästä merkittävästä historiallisesta ja ortodoksisesta muistijäljestä luterilaisen Sydän-Savon mailla, omien, mutta samalla vieraiden keskellä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

lauantai 15. heinäkuuta 2017

144. Luostarimatkailua, osa 3: Erakkomunkin luona Valtimolla

Kahdessa aikaisemmassa blogijutussa (141 ja 142) kerroin matkailumahdollisuuksista Suomen ainoissa virallisissa ortodoksisissa luostareissa Valamossa ja Lintulassa. Kuten tuossa Valamo-jutussani mainitsin, näiden kahden virallisen luostarin lisäksi maassamme on joitain epävirallisia yhteisöjä, joista jopa osassa on mahdollista vierailla – jos nyt ei ihan joka päivä, niin ainakin joskus. Yksi näistä sijaitsee Valtimon kunnassa, sen pohjoisosassa Rasimäessä.
Erakkolan kesäkahvila, talvella traktorin talli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämä Rasimäen kylän Pyhittäjä Stefanos Tunnustajan erakkola on varsin mielenkiintoinen paikka, eikä se – tietyllä tavalla syrjässä sijaitsevana – kuitenkaan ole liian syrjässä, etteikö siellä voisi joskus vierailla, jos se suinkin on mahdollista.

Erakkolan kohdalla on ehkä vielä voimallisimmin korostettava, että paikka on siellä asuvan ihmisen koti. Ihan samalla tavalla kuin luostari on koti munkeille tai nunnille, erakkola on siellä asuvan yksin elävän munkin tai joskus myös nunnan koti, joka ei todellakaan ihan samalla tavalla ole ”turistinähtävyys” kuin vaikka Iisakin kirkko.

Rasimäen erakkolassa asuu yksi ortodoksinen munkki. Hänet on vihitty arkkipiispan toimesta ns. maailmassa eläväksi munkiksi, hän ei siis kuulu minkään suuren luostarin veljestöön vaan muodostaa eräällä tavalla oman yhteisönsä, vaikkakin nyt yksin.
Kotitšasounan ulkoseinältä löytyy erakkomunkin itsensä maalaama ikonikuva "Munkin elämä", jossa ovat kuvattuina mm. munkkia koettelevat Dante Alighierin "Jumalaisessa näytelmässä" (La Divina Commedia) kuvatut ja Raamatun sananlaskuissa (San.6:16-19) mainitut kuolemansynnit: ylpeys (turhamaisuus), kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.
(Ikoni ja kuva © munkki Stefanus)
Paikkana Rasimäki on sodan jälkeen sinne muuttaneiden karjalaisten evakkojen henkiin herättämä pieni paikka, jossa sijaitsee yhä kylän oma tšasouna, kylän kappeli – pyhän Johannes Kastajan tšasouna – mutta nyt myös jo toinenkin pieni kirkollinen rakennus – tämän pyhittäjä Stefanos Tunnustajan erakkolan oma Pyhän Ristin ja Pyhän Johannes Krysostomoksen muistolle rakennettu tšasouna.

Paikalla asuu munkki Stefanos, joka on saanut kirkollisen munkkinimensä juuri pyhittäjä Stefanoksen mukaan. Muutamia vuosia sitten hän muutti Porin seudulta Pohjois-Karjalaan Valtimon kuntaan, mistä hän osti hiljalleen rapistuneen, mutta silti yhä hyvässä kunnossa olleen, sodan jälkeen evakkojen perustaman ja rakentaman perinteisen maalaistalon ja kehittänyt siitä tälle pienelle paikkakunnalle oman ortodoksisen erakkolansa, jonka pihapiiriin on siis nyt jo kohonnut mm. tuo pieni tšasouna.
Kesän ainoa kahvion aukioloviikko on päättynyt ja tienvarsimainos on syytä poistaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Erakkola on varsinaisesti avoinna vain yhden viikon vuodessa – heinäkuun ensimmäistä viikonloppua edeltävän viikon, jolloin kunnassa vietetään samaan aikaan Valtimo-viikkoa. Silloin erakkolassa on muitakin matkailijoille tarkoitettuja palveluja, kuten vaikkapa tänä vuonna siellä oli uusi kesäkahvio ja ulkorakennuksessa, maitohuoneessa, ikoninäyttely.
Kesällä 2017 maitohuoneessa oli raumalaisen ikonimaalarin, Marianna Kantolan ikonien näyttely.
Tässä on ikoni nimeltään Jumalanäidin suojelus eli Pokrova, jonka juhlaa vietetään Suomessa 1.10.
(Ikoni © Marianna Kantola, kuva © Hannu Pyykkönen)
Tšasouna on aina silloin auki, kun erakkolan asukas on paikalla. Eli siellä voi vierailla melkein milloin vain, mutta silloin vain tässä pienessä tšasounassa, ei muualla pihapiirissä. Tosin erakkolan vieressä on melko suuri ja erikoinen, viehättävä omenatarha, jonne toki voi myös mennä kävelemään ja katselemaan, koska se on erotettu erakkolasta aidalla omaksi alueekseen.

Tienvarresta saattaa heinäkuussa löytää tällaisen ilmoituksen. Tämä on vuodelta 2017.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)
Erakkolan vieressä on myös kaunis ja suuri omaenatarha.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta tuon yhden viikon aikana – ja joskus satunnaisesti muulloinkin, jos paikkakunnalla tapahtuu samaan aikaan jotakin, erakkolassa voi nauttia näyttelystä, hyvästä kahvista ja erakkomunkin itse leipomista maukkaista leivonnaisista ja jopa pikkupurtavasta, jos sattuu hieman nälättämään.

Muuna aikana voi ihailla keskelle pihamaata rakennettua, varsin omantyylistä, hirsistä tšasounaa ja sen ikoneja, jotka kaikki on erakkolan asukas, munkki Stefanos, maalannut. Munkki Stefanoksen ikonimaalaustyyli on omantyylistä, tavanomaisesta ikonimaalausvirtauksesta jonkin verran poikkeavaa ainakin värityksen ja värimaailman osalta. Muutoin ikonimaalari on varsin tarkka ja hyvin perillä maalausperinteestä ja ortodoksisen kirkon säännöistä ja ohjeista, jotka koskevat ikoneja ja niiden maalaamista ja tietenkin niiden käyttämistä rukouksen apuvälineinä.

Ikonimaalarina hän on tunnettu kautta maan ja hänen maalaamiaan ikoneja löytyy mm. arkkipiispa Leon omasta henkilökohtaisesta pyhän pappismarttyyri Blasioksen ja pyhien marttyyrien Floroksen ja Lauroksen tšasounasta Pielavedeltä sekä ainakin Hyvinkään, Porin ja Valtimon ortodoksisista kirkoista, joista tuon viimeisimmän kirkon kaunis ja vaikuttava sisäinteriööri on tämän erakkomunkin suunnittelema ja toteuttama ja suurelta osin myös maalaama.
Pyhän Ristin ja pyhän Johannes Krysostomoksen tšasounan seinältä löytyy mm. munkki Stefanoksen maalaama kookas Rasimäen Jumalanäidin ikoni.
(Ikoni © munkki Stefanos, kuva © Hannu Pyykkönen)
Ikonimaalauspiireissä erakkomunkki Stefanos on jollain tavalla kohauttanut maalariyhteisöä vähintään pari kertaa, kun hän on kehittänyt ja maalannut kaksi omaa ja aivan uutta, ennen näkemätöntä ikonityyppiä (ikonimallia) toisen Porin kirkkoon (Porin Jumalanäidin ikoni) ja toisen omaan tšasounaansa (Rasimäen Jumalanäidin ikoni). Myös hänen arkkipiispa Leon omaan tšasounaan maalama romanien (mustalaisten) suojeluspyhää Mustaa Saaraa kuvaava ikoni on herättänyt aikanaan sen tekohetkellä ja yhä vieläkin runsaasti keskustelua ikonimaalarien keskuudessa.

Osaa hänen maalaamistaan ikoneista on siis mahdollista käydä katsomassa tuossa pihalla sijaitsevassa pienessä tšasounassa. Tšasounan virallista ”kirkollista nimipäivää”, praasniekkaa, vietetään aina vuosittain Pyhän Ristin päivänä eli Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentämisen muistopäivänä 14.9.
Valtimon ortodoksinen kirkko sisältä.
(Kuva © Ortodoksi.net)
Samaan reissuun on helppo yhdistää Valtimon ortodoksisessa kirkossa vierailu, jos vain onnistuu pääsemään kirkkoon sisälle. Se on mahdollista aina, kun siellä on joku tapahtuma tai jumalanpalvelus tai joskus myös se onnistuu soittamalla Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan kansliaan ja kysymällä asiaa sieltä. Silloin on tosin soveliasta maksaa näytöstä hieman joko erikseen paikalle tulevalle näyttäjälle tai jos hän ei ota maksua, jättää rahat kirkon kirstuun.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Lue lisää Rasimäen erakon elämästä toisesta blogistani:

Happy 1:

20. Rasimäen erakko - elämää ja opettelua

21. Rasimäen erakko - ikonimaalari

Musta Saara, romanikielinen ikoni arkkipiispa Leon tšasounasta Pielavedeltä.
(Valokuva © Ortodoksi.net)