perjantai 16. toukokuuta 2014

001. Matkakuumetta

Sain eilen matkailuautoni takaisin. Se oli koko talven käytössä. Lainassa. Mutta nyt se on jälleen minulla, pestynä sisältä ja ulkoa, huollettuna ja valmiina lähtöön. Jalkapohjiani jo kutittaakin kovin. Matkakuume on nousussa. Kohta on lähdettävä.

Hirveätä tämä suunnittelu, mitä otan mukaan, mitä jätän pois. Normaalisti kun otan mukaan kaiken, mitä edes arvelen tarvitsevani. Nyt se ei ole mahdollista, sillä jossain vaiheessa autossa on sen verran ihmisiä, ettei sinne mahdu kaikkien kaikki tavarat. On siis karsittava.

Matka kestää yli kuukauden ja siksi tavaraakin kai tarvitsisi. Mutta kun vaatteitakaan ei voi ottaa, kuin noin viikon tarvis. Sitten pestään pyykkiä. Takatalli eli matkailuauton suuri peräkontti tulee täyteen kolmesta tai neljästä polkupyörästä niin, ettei sinnekään enää hirveästi muuta mahdu. Onneksi kuitenkin jotain.

Matkustan ensin yksin ja aika pian saan mukaani neljä muuta ihmistä. Eli seuraa ja tunnelmaa riittää. Kuten yksi mukaan lähtevistä sanoi: "Se on kuin viisi ihmistä asuisi kodin eteisessä." Osuvasti sanottu ja kuvaa varmasti hyvin tunnelmaa.

Minne menen, se selviää tästä matkablogistani sitten aikaa myöten, jos jaksat tätä seurata jos nettiyhteydet matkan aikana pelaavat. Kirjoitan nämä matkakertomukset tänne uuteen matkablogiini, jotteivät nämä jorinani täyttäisi tuota aivan muihin aiheisiin keskittyvää Happy 1-blogiani. Yritän myös täällä olla huomattavasti positiivisempi, kun tuolla muualla se niin helposti menee jopa kyynisyyden puolelle.


Olen elämäni aikana matkustellut paljon. En kuitenkaan missään kaukokohteissa. Yksinomaan Euroopassa. Kerran rantauduin laivalla erääseen aasialaiseen satamaan ja se lienee ainut aiavn puhtaasti ei-eurooppalainen kohde, jossa olen käynyt. En tosin tiedä, kuuluuko Grönlanti (joka siis on osa Tanskaa) Eurooppaan vai ei, mutta sielläkin kävin kerran. Joten ehkä sitten kahdesti olen ollut muualla kuin Euroopassa näillä matkoillani.

Mielestäni Euroopassa riittää katseltavaa kylliksi ja en omasta mielestäni ole nähnyt suurinta osaa vieläkään, vaikka ei ole montaa maata Euroopassa, jossa en olisi käynyt. Äkkiä pohdittuani tulevat mieleeni vain Albania ja joitain noita entisen Jugoslavian maita – jossa muuten silloin, kun se oli nimeltään Jugoslavia, kävin, en tosin ole selvittänyt, minkä nimisiä ne vierailemani alueet nyt ovat. Lisäksi taitaa olla vielä vierailemattomia maita jotkut noista entisen itäblokin maista kuten Ukraina, Valko-Venäjä ja Bulgaria, jonka rajaa pitkin olen kuitenkin ajellut pitkän pätkän, tosin Romanian puolella. Voi olla, että jää joku maa käymättäkin, mutta eipä tuo haittaa.Tällä tulevalla matkalla vierailen melko tutuissa maissa, mutta minulle ennestään tuntemattomissa kohteissa.

Itse olen ollut tyytyväinen aikoinaan,  joskus vuonna käpy, kun syötiin voita eikä Flooraa ja Kekkonen oli kekkosena, silloin pakosta tekemääni kielivalintaan koulussa. Jouduin rehtorin – siis silloisen Joensuun lyseon rehtorin – valitsemana opiskelemaan saksaa ja silloisin menetelmin: kielioppi ennen kaikkea. Sitten myöhemmässä elämässäni jouduin jälleen pakosta opiskelemaan lukemani lyhyen englannin uudestaan ja paremmaksi, kun minun työpaikallani oli vuosikausia täysin ummikkoja englantia puhuvia työntekijöitä, joita työtä jouduin suunnittelemaan ja ohjaamaan. Kun sitten elämänasenne tuohon kielillä puhumiseen on aina melko vapaamielinen, karjalainen: laitan sanoja perätysten ja katson ymmärtääkö toinen, tuolla menetelmällä olen sitten pärjännyt kohtuullisesti maailmalla. Niin - kyllä minä aina silloin tällöin yritän jopa muistaa laittaa saksankielisen sivulauseen loppuun sen verbin. Aina en tosin muista, mutta ei ole haitannut sekään. Minuakaan.


Huolestuneena tai iloisena – ihan näkökulmasta riippuen – olen sitten katsonut, kuinka ”tauti” on tarttunut poikiini. Kumpikin reissaa melkoisesti ja vanhimman pojan poika lienee reissannut kohta yhtä monessa maassa kuin ukkinsa. Hän on tosin vasta 5 v, kun ukki käy jo kohti seitsemättäkymmentään. Nuorimmainen poikani ilmoitti tuossa talvella käyvänsä kerran kuussa aina jossain ns. ei-työmatkalla ulkomailla avartamassa maailmaansa. Oli juuri jokin aika sitten Ukrainan Maidanin kähinöiden aikaan Kiovassa, joten siksi tuo alussa mainitsemani kaksijakoisuus: huolestunut tai iloinen isä.

Mutta nyt sitten olen itse jälleen lähdön äärellä. Hirmuinen homma tuo mukaan otettavien tavaroiden rankkaaminen. Mutta kameroita otan mukaani kaksi, kolme, tietokoneitakin pari ja tabletin. Mitä ihmettä ne muut mukaan lähtevät oikein päivittelevät ja vouhkaavat tuollakin asialla!


Hannu
elämän matkalainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.