keskiviikko 12. elokuuta 2015

063. Praasniekkojen, tšasounojen ja ristisaattojen ortodoksinen Suomi

Joensuun ortodoksisen seurakunnan Hammaslahdessa sijaitseva Honkavaaran Pyhän Johannes Kastajan tšasouna Sinisen tien eli kuutostien varrella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suomessa on valtavasti tšasounoita - pieniä, joskus suurempiakin - ortodoksisia rukoushuoneita, kappeleita. Ja jokaisella tšasounalla on oma praasniekkansa, kirkon oma nimipäivä, kirkon oman suojelupyhän muistopäivä, jolloin kirkossa tai tšasounassa vietetään kirkollista juhlaa.

Tänä kesänä olen vieraillut melko monessa tšasounassa. Olen tehnyt muutamia kiertomatkoja kesän aikana Suomessa ja kaikkiin mahdollisiin matkoihin olen ainakin yrittänyt liittää käynnin matkan varrelle osuneeseen ortodoksiseen kirkkoon tai tšasounaan.

Suunnittelussa on ollut apuna nykytekniikka. Ortodoksi.netin sivuille on koottu muutama vuosi sitten lähes kaikki Suomessa sijainneet ortodoksiset kirkolliset kohteet ja samasta listasta on sitten tehty myös sovellutus melko yleiseen ja suosittuun TomTom-navigaattoriin. (kts. Ortodoksi.net: Ortodoksiset kohteet Suomessa   ja Ortodoksiset POIt). Noiden tietojen sekä ortodoksisen kirkkokalenterin ja seurakuntien netissä olevien tietojen kera kohteita on helppo etsiä ja myös löytää. Pientä päivitystä lista kaipaa, mutta kaikki aikanaan.

Tähän mennessä tehdyistä matkoista etenkin kaksi on ollut juuri tuollaista matkaa: ensimmäinen suuntautui Pohjanmaalle ja Rannikko-Suomen alueelle Kalajoesta alaspäin suunnilleen Turun korkeudelle ja toinen suuntautui Itä-Suomeen. Pohjanmaa ja sen ympärillä olevat alueet ovat aivan erilaisia kuin itäsuomalaiset ortodoksiset maisemat, joten vaihtelua on riittänyt.

Etenkin Pohjanmaalla - mutta myös monella muulla alueella - huokuu vieläkin se jollain tavoin kylmä tunnelma, joka oli melko yleistä Suomessa viime sotien jälkeen karjalaisten evakkojen täyttäessä kylät ja kaupungit muualla paitsi ruotsinkielisillä alueilla: ortodoksien "pelastaminen" sodan jaloista oli kyllä "koko suomea puhuvan kansan" humaania työtä, mutta eihän heidän ollut tarkoitus kauaa ortodokseina vaikuttaa - luterilaisessa maassa. Ortodoksiset kirkot ja muutkin tilat rakennettiin kovin luterilaisiksi, ei ollenkaan aidosti ortodoksisten rakennusten näköisiksi, sillä ne oli tarkoitus kymmenen, kahden kymmenen vuoden kuluttua siirtää luterilaisiksi kirkoiksi tai muuhun käyttöön. Toisin kävi!

Ortodoksitpa eivät sitten vain suostuneet kuihtumaan pois ja häviämään, vaan piskuinen vähemmistökirkko on pysytellyt yhä hengissä ja jopa viime vuosia hieman petrannut asemaansa ja kokoaan luterilaisen kirkon painiessa omien opillisten ja yhteiskunnallisten ongelmiensa ja etenkin niiden ratkaisujen kanssa.

Helpolla eivät ole ortodoksitkaan päässeet. Pienenä vähemmistökirkkona kaikki on pientä: talous ja toiminta, mutta onneksi usko on maailmanlaajuista ja suurta. Sitä eivät pienen Suomen valtion ja yhteiskunnan omat kotkotukset heilauta minnekään. Meillä saa kansa kirjoitella adressejaan ja vaikka kannanottoja eduskunnalle ilman, että kirkko tekee asialle mitään. Yksinkertaisesti siksi, että moni asia kun ei ole meidän suomalaisten ortodoksien, puhumattakaan sitten, että ne olisivat suomalaisten luterilaisten päätettävissä. Niistä päättävät kaikki maailman ortodoksit ja se - jos mikä - ei olekaan mikään helppo tehtävä.

Samalla tietysti pienen Suomen ortodoksis-luterilainen kansa ja sen luterilais-ortodoksinen kirkko on joutunut vaikeaan välikäteen, kun meillä Suomessa yhteiskunnallinen paine - ja jopa joku piispakin - vie kirkkoamme luterilaisuutta kohti sellaisella volyymillä, että heikompia jo hirvittää. Viimeaikaiset opilliset keskustelut ja jopa Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päämiehen Turkin Istanbulissa sijaitsevan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin päämiehen, patriarkka Bartholomeoksen, kannanotot ja hänen johtamansa Pyhän synodin päätökset ovat aiheuttaneet ihastusta ja vihastusta - hieman kirkkokunnasta riippuen.

Viimeisimpänä tietona tai oikeammin kai huhuna ilmassa roikkuu ratkaisu viimeksi tehdyn Suomen ortodoksista autonomista arkkihiippakuntaa koskevan Pyhän synodin päätöksen toimeenpanosta, jota varten kerrotaan kaikkien suomalaisten piispojen joutuvan menemään Konstantinopoliin asiaa selvittämään. Liekö totta vai ei, mutta mielenkiintoinen asia on joka tapauksessa. Kerrotaan tosin, että yksi olisi kieltäytynyt sinne menemästä. Ovatko jutut totta vai toisen osapuolen propagandaa, nähtäneen pian, sillä kulminaatiopiste sijoittuu melko lähelle - jo viikon parin päässä olevaan Lappeenrannan kirkkopäivään. Sen jälkeen olemme viisaampia.
Vaasan ortodoksisen seurakunnan Lapualla sijaitseva Pyhittäjä Serafim sarovilaisen rukoushuone.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta eihän minun pitänyt huhujen perässä juosta eikä puhua kirkkopolitiikkaa. Aihe otsikossa taisi liittyä tšasounoihin ja praasniekkoihin, noihin suomalaisen ortodoksisuuden kulmakiviin. Kohtaamissani tšasounoissa oli todellisia "kaunottaria", jos nyt niin saa rakennuksesta sanoa, mutta myös melko erikoisiakin ratkaisuja. Yksi luterilaisimmista rakennuksista löytyy Pohjanmaalta Lapualta, missä on Pyhittäjä Serafim Sarovilaiselle pyhitetty rukoushuone. Tuolla melko umpiluterilaisella ja osin - ainakin aikanaan - varsin nationalistisellakin alueella ei ole terveellistä käyttää venäjänkieleen perustuvaa, tosin karjalankielistä ilmaisua tšasouna. Sanahan tulee hetkeä tarkoittavasta venäjänkielisestä sanasta "tsas". Tšasounissa kun pidettiin usein maallikkojen toimin ns. hetkipalveluksia. Siksi nuo länsimaisemmat tai jopa luterilaisemmat ilmaukset: rukoushuone tai kappeli, ovat ehkä paikallaan.
Kotkan ortodoksisen seurakunnan Loviisassa sijaitseva Kazanilaisen Jumalaäidin ikonin kirkko on mielenkiintoinen historiallinen harvinaisuus, rakennettu vanhasta varuskunnan mukana kuljetettavasta kirkosta.
(Kuva  © Hannu Pyykkönen)
Yksi koristeellisimmista ja osin jopa mahtipontisimmista löytyi tällä kertaa Joensuun lähettyviltä ja siihen jokunen vuosi sitten liitetystä Pyhäselästä, Hammaslahdesta, missä sijaitsee ns. Sinisen tien tšasouna eli Pyhän Johannes Kastajan tšasouna Honkavaarassa. Mahtavista hirsistä ja kivistä rakenettu tšasouna on koristeltu ulkoa monenlaisin karjalaisin perinteisin koristein ja koko tšasounan kokokin on melko suuri useimpiin pieniin ja vaatimattomiin tšasounoihin verrattuna.
Joensuun ortodoksisen seurakunnan Tohmajärven Petravaarassa sijaitseva Pyhän apostoli Andreaksen rukoushuone on melkein keskellä ei mitään, pienen hiekkatien varrella ja tällä hetkellä ainut ortodoksinen kirkkorakennus Tohmajärven alueella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sinänsä ortodoksiset kirkot ja etenkin tšasounat Suomessa voinevat jatkossakin olla melko pieniä rakennuksia. On jonkinlaista suuruuden hulluutta rakentaa aatteen "Jumalan kunniaksi" nojalla liian suuria kirkkoja paikkakunnille, missä ei ole paljoa ortodokseja. Itse edustan ajatuskantaa, että nuokin varat ja resurssit olisi parempi käyttää vähäisten ortodoksien diakoniatyöhön ja köyhempien ihmisten elämän laadun parantamiseen. Mutta tiedän kyllä, että moni ajattelee toisin.
Vaasan ortodoksisen seurakunnan pääkirkko sijaitsee enisellä Kasarmitorilla ja on fyysinen muistutus pohjalaisessa ja ruotsinkielisessä kaupungissa Venäjän tšaarin valta-ajasta ja ortodoksisesta uskosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
On meillä kyllä Suomessa suuriakin ja komeita ortodoksisia kirkkoja. Vaikkapa Helsingissä Uspenskin katedraali taikka matkani varrelle osunut Vaasan pyhän Nikolaoksen kirkko. Vaasan kirkko rakennettiin aikanaan keskeiselle torille eikä sitä - vaikka Pohjanmaalla oltihinkin - uskallettu ainakaan Venäjän vallan aikana purkaa tšaarin ja venäläisten kasakoiden pelossa ja myöhemmin museolaitos ei antanut sitä purkaa harvinaisena kohteena.

Niinpä Vaasan ortodoksinen kirkko jäi paikalleen ja kaupungin ydinkeskusta vain piti sitten siirtää muualle. Mutta sehän meiltä suomalaisilta käy. Samaa menetelmää on sitten käytetty muuallakin, kun ortodoksisia kirkkoja ns. jälleenrakennettiin. Ne sijoitettiin mahdollisimman kauas keskustasta, jonnekin kaupungin tai kylän laitamille, syrjään, pois näkyvistä. Mutta silloiset rakentajat eivät vain tuolloin ottaneet huomioon, että Suomen kansa se vain jatkaa lisääntymistään ja sen seurauksena paikkakuntien koot kasvavat ja alueet laajenevat. Nyt ovat lukuisat - silloin syrjässä sijainneet - ortodoksiset rakennukset melko keskustassa, kun kylä tai kaupunki on kasvanut alueellisesti.
Tampereen ortodoksiseen seurakuntaan kuuluva Porissa sijaitseva Pyhän apostoli ja evankelista Johannes Teologin kaunis kirkko on rakennettu 2000-luvun alussa ja sijaitseen keskeisellä paikalla valtaväylän varrella ja lähellä Porin hautausmaata. Se on oiva osoitus siitä, etteivät ortodoksisuus ja siihen oleellisesti liittyvä huolehtiminen toisista sekä yhteinen talkoohenki ole kadonneet minnekään Suomesta eivätkä tule katoamaankaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niin se muuttuu maailma, mutta mikä hienointa - ainakin näin ortodoksina - oma ortodoksinen kirkkomme se ei muutukaan maailman tahdissa joka kotkotuksen mukaan, vaan pysyy perinteisenä ja aitona kirkkona, joka aikanaan noin 2000 vuotta sitten helluntaina perustettiin. Siinä meille kivijalkaa kylliksi.



Hannu
elämän matkaaja

P.S. Omilla ja Ortodoksi.netin Facebook-sivuilla on lisää kuvia ja niiden lisäksi sieltä löytyy muutama videokin näiltä retkiltä.
Tässä viimeisimmät:
https://youtu.be/dIpiXYoxqvU


ja
https://youtu.be/blKhhufhv7c

1 kommentti:

  1. Pravoslaunoin vieruo Suomen valdivon načalniekat ei voidu ottua karjalazilpäi iäres, a karjalan kielen hyö ozavuttih tappua läs kogonah. Voinan jälgeh niken virguniekku ei tuužinuh karjalankielizii evakkoloi, ei ehki duumaittu što on olemas moine kieli kui karjal; äijät "azientundijat" sanottih varmah ku tämä paginluadu on vaiku ven'alazil laihinsanoil revustettuu suomen murrehtu. Školis, ruadopaikoil, daže uuvvel kodialovehel pidi paista vaiku suomekse. Äijy oli roditel'oi kudamat ei opastettu omii lapsii ni vouse karjalan kieleh, naverno varattih sidä kuibo ozatoi elos roih lapsile jesli hyö maltetah karjalua suomenkielizes Suomes...

    http://yle.fi/uutiset/puhuiko_mummosi_tai_pappasi_hassusti_han_saattoi_vaieta_omasta_aidinkielestaan/8238882

    Mennyt vuozil ollah karjalankielizet tiäl Suomesgi hörövytty prižmimäh oigevuksii (karjal sai zakonanmugazen, ei-alovehellizen vähembistökielen stuatussan vuvvennu 2009). Kieldy tutkitah universitietas, on Karjalan Kielen Seuru kudai piästäy ilmah kniigoi i muudu materjualua muamankielel, muuzikkua luajitah Ven'an ja Suomen puolel... Ga vie pidäy äijäl ruadua! Äijy tarvitah boikoloi kielenmalttajii i muudu rahvastu.

    (Ortodoksista uskontoa Suomen valtion johtajat eivät kyenneet karjalaisilta riistämään, mutta karjalan kielen he onnistuivat tappamaan melkein kokonaan. Sodan jälkeen kukaan virkamies ei murehtinut karjalankielisistä evakoista, eivät edes ajatelleet että on olemassa sellainen kieli kuin karjala; monet "asiantuntijat" väittivät että tämä puhetapa on vain venäläisillä lainasanoilla saastutettua suomen murretta. Kouluissa, työpaikoilla, jopa uudella kotiseudulla täytyi puhua vain suomea. Oli paljon vanhempia jotka eivät opettaneet omille lapsilleen karjalan kieltä ollenkaan, varmaankin pelkäsivät sitä kuinka onneton elämä koituu lapsille jos he osaavat karjalaa suomenkielisessä Suomessa...

    Menneinä vuosina karjalankieliset ovat täällä Suomessakin havahtuneet vaatimaan oikeuksia (karjala sai laillisen, ei-alueellisen vähemmistökielen aseman vuonna 2009). Kieltä tutkitaan yliopistossa, on Karjalan kielen Seura joka julkaisee kirjoja ja muuta äidinkielistä materiaalia, musiikkia tehdään Venäjän ja Suomen puolella... No vielä täytyy kovasti työskennellä! Paljon tarvitaan reippaita kielenosaajia ja muuta väkeä.)

    Nenga duumaičči da kirjutti Semoin Miša libo Mika Simonpoika

    VastaaPoista

Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.