keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

143. Siltamaksuja ja muita kuluja

Maailmalla liikkuminen autolla aiheuttaa kuluja. Suomalaisilla matkailuautoilijoilla, joilla usein on allaan kymmenien tuhansien menopeli, on tapana valittaa kaikista pienistäkin maksuista, mitä matkasta aiheutuu. Hyvä, etteivät välillä vaadi melkein ilmaisia polttoaineitakin. He eivät edes mielellään yövy leirintäalueilla, kun siellä pitää maksaa palvelusta, eikä toisin päin. He yöpyvät puskaparkeissa, huoltoasemilla ja tienvierustoilla. Periaatteena näyttäisi olevan, että sitä varten on hankittu kallis auto, ettei tarvitse kalliissa hotelleissa tai muuten ”kalliisti” asua.

Itseänikin toki harmittavat jotkut ylimitoitetut maksut, mutta tänään yksi sellainen maksu, ei suinkaan ylimitoitettu – saapui juuri postissa kirjeenä – ja sai minut hymyilemään. Palaan siihen kohta.

Ajelin alkukesästä tai loppukeväästä – ihan miten vain, kohteessa tosin oli jo kesä – ympäri ämpäri keskeisempää Eurooppaa, Baltian maissa, Puolassa, Saksassa ja Ruotsissa. Moneen maahan on rakennettu komeita moottoriteitä, joita pitkin liikkuminen on nopeaa, mutta usein myös hinnakkaampaa, kuin ”tavallisilla” teillä liikkuminen. Niillä peritään usein ns. tietulleja eli moottoritiemaksuja.

Systeemit ovat suunnilleen samanlaiset joka maassa pienin paikallisin poikkeuksin. Moottoritien alussa otetaan laitteesta lippu, jolla sitten moottoritien ”päättyessä” maksetaan maksu kassalle. Tuo päättyessä on lainausmerkeissä, sillä useinkaan moottoritie ei suinkaan pääty, vaan alkaa uusi maksullinen osuus.

Noita maksullisia osuuksia voi sitten pitemmällä reitillä olla useita ja moottoritien kulkeminen päästä päähän aiheuttaa jonkinmoiset kulut. Muistelen joskus Sveitsissä ja Ranskassa maksaneeni matkasta jostain Sveitsin Genevestä Ranskan Chamonixiin ja takaisin useita kymmeniä euroja.

Toki ne minustakin tuntuivat joskus kovilta hinnoilta ja siksi asetinkin viime kesänäkin oman navigaattorini välttelemään maksullisia teitä. Se tosin aiheuttaa usein toisella tavalla mielenkiintoisia tilanteita, kun navigaattori ohjaa ison auton peltotielle tai johonkin muualle vastaavaan. Toinen ”ongelma” – siis ongelma vain, jos sen sellaisena ottaa – on kulkemisen hitaus. Kaikkien lukuisten kylien kohdalla nopeutta on huomattavasti laskettava, ettei saa pikavoittoa, jonka kärkkyjiä Euroopassa tiet ovat pullollaan.

Oma liikkumisperiaatteeni on ajella ensi alkuun pienempiä teitä pitkin rauhassa, katsella paikkoja ja nauttia maan ilmapiiristä ja hieman aidommasta elämästä, jota tuollaisella reitillä näkee. Moottoriteillä näkee usein vain betoniseiniä ja nopeita autoja. Siirryn sitten pikkuteiltä moottoriteille, kun tai jos tulee kiire päästä johonkin kohteeseen tiettynä aikana tai usein myös silloin, kun matka pisteestä A pisteeseen B on normaalia pitempi. Pikkuteitä ajelemalla matka kestäisi usein tuplat, siksi pitää osin ajella myös nopeampia teitä.

Joissain ”kehittyvissä entisissä itäblokin maissa” tuo tietullikysymys on ratkaistu mielenkiintoisella tavalla, johon on ehkä osin jo sekoittunut peri-ihmismäinen ahneus. Joillakin osuuksilla tietulleja on todella tiheään, hyvä ettei viiden kilometrin välein ja maksu on tien kuntoa ja ajettavuutta ajatellen hieman korkeahko. Meille länsimaiseen hyvinvointiin tottuneille ei toki vielä liian kallis, mutta paikallisille se saattaa sitä olla. Siksi teillä ei useinkaan ole kovinkaan paljoa liikennettä ja vanha sanalasku toteuttaa itseään noiden maksujen kautta: ”suo siellä, vetelä täällä”. Paikalliset eivät maksa ja turistejakaan ei ehkä ole riittävästi, jotta kulut saataisiin peitettyä ihan oikeasti.

Suuremmissa autoissa, kuten esimerkiksi rekoissa ja ajoneuvoissa, jotka ylittävät kolmen ja puolen tonnin painon, on erilaisia teknisiä vempaimia, joilla tuo maksupuoli sitten maasta poistuttua hoidetaan. Henkilöautoissa ja alle tuon painorajan olevissa autoissa maksu hoidetaan rahalla tai pankki- tai luottokorteilla. Itse en tuosta maksusta purnaa, mikäli tie on hyvässä kunnossa. Mutta jos tie on kuoppainen, täynnä ”reikiä” asfaltissa, hieman iskee epäilys tuosta ahneudesta ja helpon rahan keräämisestä.

Niin – kerroin alussa, että sain kirjeen, joka hymyilytti. Kyllä vain. Kirjeen lähetti minulle ruotsalainen Swedish Transport Agency eli jonkinlainen Ruotsin liikennetoimisto Tukholmasta. Laskun aihe oli Motalan ja Sundsvallin siltojen ylittämisestä perittävä infrastruktuurimaksu toukokuulta, kun sielläpäin autollani ajelin.

Muistan ajaneeni jossain – mahdollisesti juuri tuollapäin – ja nähneeni ruotsinkielisen ”varoituksen” asiasta, mikäli jatkan matkaani. Kohta ilmestyi tien päälle kamerat, jotka sitten kuvasivat autoni rekisterikilvet ja tunnistivat ilmeisesti ne suomalaisiksi. Sitten seurasi omistajan identifioiminen, joka lienee nykyään melko helppoa tällä uudella tekniikalla. Mutta työtä se sekin vaatii.

Lopulta, kun minut oli löydetty, osoite saatu selvitettyä, seurasi laskun kirjoittamisen aika. Senkin voinee nykyään hoitaa melko koneellisesti, mutta edelleen – työtä se sekin vaatii. Lasku oli muuten suomenkielinen ja epäselvissä tapauksissa yhteyspuhelinnumerokin oli 09-alkuinen eli Helsingin suunnasta.

Tyypillisesti laskun oheen oli laitettu uhkaus siitä, mikäli en suostu maksamaan laskua. Sakko moisesta olisi 300 SEK eli Ruotsin kruunua, joka lienee euroissa noin reilut kolmekymmentä euroa. Ei käynyt edes mielessä, ettenkö maksaisi.

Mutta mitähän lienee tullut maksamaan tämä laskun koko proseduuri sieltä liikennekamerasta minun postilaatikkooni. Uskoisin, että muutaman euron kuitenkin. Joten voisi tietysti olettaa, että maksulla yritettäisiin kattaa noita kuluja. Mutta kittiä kanssa! Ei sinne päinkään.
Ruotsin liikenneviraston lasku.
Laskuni, joka aiheutti hymyn huulilleni, meni maksuun heti, mietin kuitenkin, että laittaisinko vasta eräpäivälle 20.7. (nyt on 5.7.). Laitoin eräpäivälle. Laskun suuruus oli huimaavat 51 eurosenttiä eli euroissa 0,51 euroa. Jippii pyhä Byrokratios!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.